( Kuva otettu 5.4.2018. Olin tuolloin hakenut uutta työpaikkaa ja muutaman päivän kuluttua kuvan ottamisesta sain tietää, että olin tullut valituksi. Irtisanoin itseni ja jätin 14 vuoden jälkeen kolmivuorotyön taakseni.)

(Tässä kuvassa olen 20.4.2018 Oulussa hotellissa Rikosuhripäivystyksen valtakunnallisilla koulutuspäivillä. Vapaaehtoistyö toi tuohon aikaan vastapainoa palkkatyölle.)

Muutama viikko sitten selailin vanhoja kuvia kännykältä. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, olin suorastaan järkyttynyt katsoessani jonkun vuoden takaista ulkoista minääni. En painavimpanakaan ollessani kiistänyt tosiasiaa sittä, että olin sairaalloisen ylipainoinen, mutta jostain syystä en aina halunnut nähdä itseäni aivan niin lihavana. Viihdyin myös paremmin kameran takana kuin edessä.

Päätin, että olisi aika tehdä katsaus menneisiin vuosiin hiukan uudesta näkökulmasta. Ei vain niin, että pääosassa olisi pudotetut kilot vaan kokonaisvaltainen muutosmatka huomioon ottaen kaikki elämän osa-alueet, jotka tässä prosessissa ovat vaikuttaneet siihen, missä tänä päivänä ollaan. Eilen, kun luin ja jaoin Ylen artikkelin lihavuuden hoidosta ja lihavuusleikkauksista, totesin, että ilman lihavuusleikkausta, suurta painonpudotusta ja uutta lonkkaa en ehkä olisi tänä päivänä enää työkykyinen. Sairaalloinen lihavuus on sairaus, joka edellyttää asianmukaista hoitoa ja asiallista suhtautumista - ilman syyllistämistä. 

( Maistraattiin menossa 30.4.2021. Mentiin salaa naimisiin. Vain todistajina ollut ystäväpariskunta tiesi.)

Palataan siis muutama vuosi taaksepäin. Uniapneadiagnoosi 2017 ja C-PAP-laitteen käyttöönotto paransi unen ja elämäni laatua. Tules-vaivojen alkaminen 2017 - 2018 pakotti miettimään työpaikan vaihtoa. Kolmivuorotyössä olin paljon jalkojeni päällä ja jopa 12-tuntisten työpäivien jälkeen jouduin turvautumaan särkylääkkeisiin. Viimeisen vuoden siinä työssä tein pelkästään yövuoroa, koska siinä ei ollut niin paljon jalkojen päällä oloa. Toki olin yrittänyt laihduttaa. Kävin kuntosalilla ja olin personal trainerin ohjauksessa, joka teki parhaansa, että olisi saanut motivoitua painonpudotustani. Jossain vaiheessa salillakäynnit vain jäi. Uusi työ keväällä 2018 oli fyysisesti kevyttä ja mahdollisti sen, että sairauspoissaoloja ei enää juurikaan ollut.

Olin jo ennen uuden työpaikan saamista hakenut jatko-opiskelupaikkaa sosionomin YAMK-opintoihin. Pääsin sisään ja syksyllä 2018 aloitin työn ohessa opinnot. Tykkäsin uudesta työstäni eikä pitkä työmatka (62 km sivu) haitannut, kun kyseessä oli päivätyö. Työ oli kuitenkin määräaikainen ja loppui syksyllä 2019. Olin työttömänä 3,5 kk. Työntekijä, jota olin sijaistanut irtisanoi itsensä ja vakituinen paikka tuli hakuun 2019 loppupuolella. Sain sen tammikuussa 2020. Olin tosi onnellinen siitä. Sitten tuli korona ja maailma ja koko elämä muuttui. 

(Hääkuva 30.2.2021. Morsian painoi ainakin 1,5 kertaisesti sen, mitä sulhanen.)

Näin jälkeenpäin kaikki korona-ajan tapahtumat tuntuvat kaukaiselta unelta. Jatkoin työssä kuten ennenkin, mutta YAMK-opiskeluni keskeytyi. Kun olin saanut vakituisen viran (kolmas vakituinen työ, mutta ensimmäinen vakituinen virka), halusin keskittyä oman työni kehittämiseen eikä opiskelu tuntunut enää mielekkäältä. Valmistuminen jäi kahta kurssia ja opinnäytetyötä vaille, opintopisteissä 45/90. 

Vappuna 2021 käytiin avopuolisoni kanssa vihillä 12 vuoden yhdessäolon jälkeen. Tehtiin se kertomatta asiasta muille kuin todistajiksi kutsutulle ystäväpariskunnalle. Tilaisuus maistraatissa oli lyhyt. Morsian oli tuhdissa kunnossa ja oli työn takana löytää uusia vaatteita tilaisuuteen. Korkkarien sijasta hankin uudet Skechersin lenkkarit, koska pystyssä pysyminen meni näyttävyyden edelle. Vihkimisen jälkeen kävimme syömässä ystäväpariskunnan kanssa ja lähdimme hotelliviikonloppuun Tampereelle. 

(Hotelliviikonloppu 12.7.2021 Turun Kakolassa.)

Tuli vuosi 2022 ja olimme juhannuksen tienoilla kesälomareissulla Itä-Suomessa. Olimme kylpylässä ja jouduin pitämään puolisoni käsivarresta kiinni kylpylässä liikkuessani, koska pelkäsin liukastumista. Se oli minun pohjakosketukseni. Lomaviikon aikana aloin miettiä, että näin ei voi enää jatkua. Tein päätöksen hakeutua laiihdutusleikkaukseen. Se ei ollut hetken mielijohde, Ensimmäisen kerran harkitsin leikkausta 1990-luvulla ja toisen kerran joskus 2010 vuoden jälkeen, mutta kummallakin kerralla peruin asian prosessin aikana. Pelkäsin lähinnä sitä, että pää ei kestäisi leikkauksen tuomia rajoituksia tunnesyömiseeni, josta olin kärsinyt lapsesta saakka.

Ahmimishäiriötä ei tunnettu vielä 1980-luvulla, mutta 1990-luvun alussa maakuntalehdessä oli yleissairaalapsykiatrian osastolla työskentelevän (jo edesmenneen) psykiatrin haastattelu, jossa kerrottiin ahmishäiriöstä. Tunnistin heti itseni ja varasin ajan ko. lääkärille. 1992 sain diagnoosin. Paino on vaihdellut vuosien mittaan. 1999 - 2000 sain tiputettua yli 30 kg totaalisen elämänmuutoksen myötä. Siihen liittyi opiskelun aloittaminen, ero silloisesta 11 vuoden parisuhteesta, muutto toiselle paikkakunnalle ja uudet ihmissuhteet sekä runsas liikunnan lisääntyminen.

Uusi parisuhde 2003, ensimmäinen vakituinen työpaikka 2004 ja muutto jälleen uudelle paikkakunnalle, Aluksi kaikki sujui hyvin ja olin todella onnellinen. Työ ei kuitenkaan ollut sitä, mitä olisin kokenut omakseni. Menin saamaani työpaikkaan vain siksi, että pääsin muuttamaan yhteen seurustelukumppanini kanssa. Aloite muuttoon tuli häneltä. Sain kaksi bonuslasta, joihin minulle syntyi tunneside siitä huolimatta, että olin vapaaehtoisesti lapseton. Parisuhteeseen alkoi tulla vaivihkaa ongelmia. Avopuolisoni tiesi syömishäiriötaustastani, mutta olin vakuuttanut hänelle, että saisin vielä 20 kg pois. Se ei kuitenkaan onnistunut ja paino alkoi pikkuhiljaa nousta. Tämä aiheutti ristiriitoja parisuhteeseen. Avopuoliso oli liikunnallinen, harrasti ju-jutsua ja mittaili vyötärönympärystään. Kun 2006 haettiin ensimmäisen kerran osallistujia Suureen Pudottajaan, avopuoliso sanoi, että ero tulee, jos menisin sinne. Hänelle olisi ollut häpeällistä, jos harrastuskaverit olisivat saaneet tietää, miten lihava akka hänellä oli.

Ero tuli 2007 avopuolison aloitteesta. Hänellä oli ollut pitkään rinnakkaissuhde, jota en ollut suostunut myöntämään, vaikka kaikki todisteet olivat olleet nenäni edessä. Olin täysin rikki ja sekoilin deittisovelluksissa, Muutin omaan asuntoon toukokuussa 2007. Jatkoin työssäni vielä seuraavaan kevääseen, kunnes palasin kotiseudulleni toukokuussa 2008, jolloin aloitin 10-vuotisen urani silloisessa työpaikassa, josta lähdin 2018. Nykyisen puolisoni tapasin 2009. Tottakai hän on kannustanut vuosien mittaan painonpudotukseen, mutta ylipainoni ei ole ollut hänelle missään vaiheessa suhteemme este.

(Heinäkuusta 2022 jouduin käyttämään kyynärsauvoja pystyäkseni liikkumaan lonkan vaikean nivelrikon vuoksi. Syksyllä 2022 sain inva-kortin pysäköintiin.)

Olin käynyt heinäkuussa 2022 lääkärillä, joka teki lähetteen laihdutusleikkausarviointiin. Painoin silloin 167 kg. Pari viikkoa siitä vasen polveni kipeytyi niin, että en pystynyt varaamaan sille lainkaan. Tilasin taksin hakemaan minulle apuvälinelainaamosta kyynärsauvat. Vasen polvi parani, mutta kyynärsauvat jäivät. Sen jälkeen ne olivat käytössä 3,5 v. 

Laihdutusleikkausprosessiin hyväksytyksi tuleminen edellytti painonpudotusta. Sain siihen avuksi tablettilääkityksen, joka vaikutti ruokahaluun. Onnistuin syksyn 2022 aikana pudottamaan painoa reilusti yli 10 kg, joten minut hyväksyttiin laihdutusleikkausprosessiin. Jouduin lopettamaan lääkityksen vuodenvaihteessa, koska olin joutunut tauottamaan toisen lääkkeen sen ajaksi ja toisen lääkityksen tauottamisen haitat olivat suuremmat kuin uuden lääkkeen hyödyt.

Vuosi 2023 oli odottelua. Keväällä ja kesällä pääsin tarkempiin tutkimuksiin. Syksyllä 2023 sain ajan lääkärille, joka teki myönteisen päätöksen vatsalaukun ohitusleikkaukseen. Muutama kilo tuli takaisin tuon vuoden aikana, mutta vanhoihin tapoihin en enää palannut. Vaikka tuo odotusaika turhautti niin näin jälkeenpäin voin todeta, että se oli pelkästään hyväksi sen vuoksi, että oli aikaa työstää asiaa psyykkisesti. Tämä prosessi on ollut ennenkaikkea psyykkinen prosessi. Se, mitä pään sisällä ja omassa ajatusmaailmassa tapahtuu, on tärkeämpää kuin se, mitä syöt.

( Laihdutusleikkauspäivä 7.2.2024.)

Juuri ennen joululomaa 2023 tuli soitto vatsatautien poliklinikalta ja sain tietää leikkauspäivän sekä ENE:n (erittäin vähäenerginen dietti) aloituspäivän. Se oli paras joululahja vuosiin. Tammikuussa 2024 pudotin enen aikan 9,4 kg. Paino leikkauspäivänä oli 144 kg. Muistan yhä sen tyyneyden, joka valtasi mieleni, kun odotin edellissä kuvassa olevat vaatteet ylläni leikkaussaliin pääsyä. Mieli oli rauhallinen. Mikään ei pelottanut. Luotin täysin siihen, että olin hyvissä käsissä. Tiedostin sen, että matka siihen pisteeseen on ollut pitkä, lähes elinikäinen. Leikkauksen jälkeen minulle alkaisi uusi elämä. 

Kaikki meni leikkauksessa hyvin ja pääsin seuraavana päivänä kotiin. Sairausloma oli kaksi viikkoa, mutta olin jo seuraavalla viikolla yhdessä työpalaverissa, jota en halunnut jättää väliin. En kärsinyt suuremmista kivuista ja ruokailu sujui hyvin ohjeiden mukaan. Ainoastaan yhden kerran oksensin, kun sorruin liian lähellä leikkausta syömään laskiaispullan, joka oli ennen suurta herkkuani. Haavoissa oli itsestään sulavat tikit ja ne paranivat hyvin. 

(Tallinna 24.12.2024)

Paino tippui pikkuhiljaa. Kepeistä en päässyt eroon, koska oikean lonkan nivelrikko oli niin vaikea, että en pystynyt kävelemään ilman keppejä. Syksyllä 2024 kävin yksityisellä ortopedillä, mutta hän ei suostunut tekemään lähetettä lonkkaleikkausarviointiin. Hän oli sitä mieltä, että olin edelleen liian lihava ja että pahimmassa tapauksessa joutuisin pyörätuoliin, jos leikkaus epäonnistuisi tai tulisi tulehduksia. Syksy 2024 oli muutenkin rankka. Esihenkilö oli vaihtunut keväällä ja uuden esihenkilön kanssa meni tikut ristiin sen suhteen, miten työtäni pitäisi tehdä. Olin kehittänyt vuosien mittaan hyvän mallin, mutta kun työni siirtyi sosiaalihuollosta terveydenhuollon puolelle hyvionvointialueuudistuksen myötä, terveydenhuollon puolella oli eriävä näkemys asioista.

Olin silloin lähellä työuupumusta ja mietin jopa sairauslomalle hakeutumista työuupumuksen vuoksi. Tein kuitenkin sen ratkaisun, että pyysin siirtoa takaisin sosiaalihuollon puolelle, koska ammattini oli sosionomi. Sain siirron maaliskuusta 2025, kun ammattitaitoni sekä persoonani tunteva esihenkilö nappasi minut tiimiinsä. Tämä pelasti minut työssä uupumiselta. Toukokuussa 2025 kävin työterveyslääkärillä ja hän teki lähetteen ortopedille lonkkaleikkauserviointiin. 

(1.3.2025 Kuopio)

Kesäkuussa 2025 sain myönteisen päätöksen lonkkaleikkauksesta ja leikkaus toteutui lokakuussa 2025. Sain tiputettua painoa vielä kesän aikana vajaat 10 kg. Sairausloma leikkauksen jälkeen oli neljä viikkoa. Palasin töihin enää yhden kepin kanssa. Lonkan ja leikatun jalan polven kivut jäivät leikkauspöydälle. Vasen polvi oireili aluksi jonkin verran, kun sen asento muuttui oikean jalan asennon korjaantumisen myötä, mutta sen kanssa pärjäsi. 

Vuodenvaihde toi elämääni uusia tuulia. Kun minut pelastettiin takaisin sosiaalihuoltoon, silloinen esihenkilö oli ajatellut minua uuteen työtehtävään, joka alkoi tämän vuoden tammikuussa loppiaisen jälkeen. Meitä tehtävään valittuja oli kuuden henkilön tiimi ja saimme ennen joulua todella tehokkaan ja intensiivisen perehdytysviikon. Pidin lomaa loppuvuodesta kaksi viikkoa ja loppiaisen jalkeen aloitin uudessa työtehtävässä. Tämä muutos tiesi myös vuosia jatkuneiden pitkien työmatkojan päättymistä, sillä työmatkaa minulla oli enää 2,5 km.

(Joululomalla Kolilla 2025.)

Huhtikuussa aloitin kolmiosaisen Kiila-kuntoutuksen Härmän kuntokeskuksessa. Päätin, että kun menen sinne, kävelykeppi jää autoon. Kävin kuntoutuksen aikana yli 10 vuoden tauon jälkeen sauvakävelemässä ja kuntosalilla. Sain tästä ensimmäisestä kuntoutusviikosta niin paljon intoa, että hain Prismasta kävelysauvat ja tein vuoden määräaikaisen sopimuksen kuntosalille. Viime viikolla kävin parin kilometrin kävelylenkillä ja tällä viikolla ensimmäisen kerran salilla. Mieltä lämmitti, kun törmäsin siellä 10 v. sitten minulla olleeseen personal traineriin, joka tsemppasi kovasti, kun sanoin, että 10 v. tähän paluuseen kesti ja muitakin kuulumisiani. Olin siihen aikaan varmaan hänen isokokoisin valmennettavansa, noin 50 kg painavampi kuin nyt.

(Gotlannissa huhtikuussa 2026.)

Kuntoutusviikon jälkeen menimme puolisoni kanssa vajaan viikon lomalle Gotlantiin. Se oli yhteinen monen vuoden haave. Keppien kanssa en sinne halunnut lähteä. Sää suosi koko viikon ja eniten nautin siitä, että pääsin kävelemään. Se on iso asia monen vuoden liikuntarajoitteisuuden jälkeen. 

Tämä on ollut minun matkani. Ei mikään sankari- tai menestystarina, mutta ihan omannäköiseni polku, jota olen kulkenut päästäkseni tähän pisteeseen. Suurin muutos on kuitnekin tapahtunut pään sisällä. Jos ennen elin syödäkseni, nyt syön elääkseni. Ruoan merkitys on asettunut oikealle kohdalleen. Se on elämälle välttämätön asia, mutta ei enää keino purkaa pahaa oloa tai lohduttaa itseään. Vastustamattomia mielitekoja ei enää tule. Annokse ovat pienempiä. Herkkuja syön maltillisesti. Suklaa ei enää ole maailman tärkein asia. Ja vaikka olisi minkälaisia juhlia, itseään ei ole enää pakko ahtaa niin täyteen, että tulee huono olo. 

Tämä ei tarkoita sitä, että elämä olisi ongelmatonta. Saatan edelleen masentua tai ahdistua. Vanhenen koko ajan ja se on tuonut uusia pelkoja elämään liittyen läheisien menettämiseen tai omaan tervydentilaan. Elämässä on edelleen tiettyjä asioita, joihin pitää kiinnittää huomiota, että mikään elämän osa-alue ei lähde väärään suuntaan.Tavoitteena on edlleen saada painosta pois ajan kanssa 20 kg. Laihdutusleikkaus ja laihtuminen ei ole oikotie onneen, mutta omalla kohdallani ne ovat mahdollistaneet paljon sellaisia asioita, jotka eivät ilman niitä olisi olleet mahdollisia. Matka jatkuu. 

Koli 25.12.2025

Jos ei oteta lukuun omia pään sisäisiä ahdistuksia ja traumoja, niin täytyy sanoa, että elämä on yli - 60 kg kevyempänä aika mukavaa. Uuden lonkan kanssa on kävelty jo reilut 2 kk ja sisällä kävely sujuu luontevasti jo ilman keppiä. Toinen keppi jäi pois jo sairausloman loputtua marraskuussa. Kauppareissuille ja rappusiin olen vielä ottanut toisen kepin mukaan. Leikatun lonkan puoleinen polvi on kivuton, mutta toinen polvi muistuttaa välillä omasta nivelrikostaan. Olisihan se jo luksusta, jos kaikki vaivat olisivat jääneet leikkauspöydälle!

Mielenkiintoisinta tässä laihdutusleikkauksen (2 / 2024) jälkeisessä prosessissa on ollut persoonallisuuden muutos suhteessa ruokaan ja syömiseen. Ennen elin syödäkseni, nyt syön elääkseni. Moni ruoka, joka oli ennen intohimoni ja unelmien täyttymys, on menettänyt merkityksensä. Entisenä suklaa-addiktina huvitti se, että olimme viikon lomareissulla Kolilla ja sinne ostamani muutamat suklaarasiat palasivat lähes koskemattomina kotiin. Muutaman konvehdin söin, mutta loput palasivat kotiin koskemattomina. 

Jouluruokia (laatikoita ja kinkkua) söimme kolmena päivänä, mutta laatikoiden loput piti heittää pois, kun ei enää maistunut. 1,5 kg kinkku syötiin pääasiassa minun toimesta. Haasteena itselläni onkin oppia ostamaan vähemmän ruokaa, että sitä ei tarvitsisi heittää menemään. Siitä tulee aina huono omatunto, kun tietää, että kaikilla ei ole sitäkään vähää. Kaupassa sokaistuu vielä joskus ostamaan enemmän kuin mitä loppujen lopuksi syö. Tämän asian tasapainottamisessa on haastetta alkaneelle vuodelle.

Moni ruoka ei enää maistu niin kuin ennen. Tai sitten ruoan merkitys on pienentynyt. Monesti pitää oikein miettiä, mitä tekisi mieli, kun ruokahalua ei ole niin kuin ennen. Eikä myöskään nälän tunnetta. Silti en kaipaa entiseen, jolloin kaikki maistui ja liiankin kanssa ähkyyn asti. Nyt kroppa kertoo huonona olona, jos olen syönyt liikaa tai liian hiilihydraattipitoista ruokaa. Ennen join maitoa tosi paljon. Nyt sitä ei mene kuin kahviin tai teehen. Leivästä tykkäsin myös. Monesti leivästä tulee vähän huono olo. Kasviksia, marjoja, hedelmiä ja kuituja pitäisi lisätä, sen tiedän. 

Välipäivinä piti käydä vaateostoksilla suosikkikaupassa (Ylistaron Halpa-Aitta / Fiini Fröökynä). Mieluisia yläosia en löytänyt, mutta mukaan tarttui kolmet farkut ja kahdet rintsikat. Yllätys oli melkoinen, kun kaikista kolmesta farkusta, joita sovitin, koko 48 tuntui heti sopoivalta. Ennen suosin kuminauhavyötäröisiä housuja, koska mahduin niihin. Enää en halunnut niitä, koska joustavia ja kivan tuntuisia farkkujakin löytyi. Parit rintsikatkin piti ostaa, koska vanhat ovat käyneet turhan väljiksi. Pulleat purjeet ovat kutistuneet, mutta eipä tuo juurikaan haittaa, koska tällä ikää ei enää kuppikoolla ole niin paljon merkitystä kuin nuorempana. 

Vaikka ulkoinen olemus on muuttunut, sisäinen muutos on paljon merkittävämpi. Ainoa negatiivinen asia, minkä olen laihdutusleikkauksen jälkeen huomannut, on lääkkeiden imeytyminen. Allergialääkityksen annostus on nostettu nelinkertaiseksi ja epäilen, että kaikki muutkaan lääkkeet eivät imeydy yhtä hyvin. Verenpainelääkityksen sain lopettaa marraskuussa lonkkaleikkauksen jälkeen, koska verenpaineet alkoivat olla liian alhaisia ja minulla oli huimausta / pyörtymisiä. 

Psyykkisen tasapainon kun vielä saisi kohdalleen, niin kaikki olisi hyvin. Masennus- ja ahdistustaipumus kulkee mukana kuin varjo. Pärjään silti näiden kanssa. Nousen joka aamu sängystä ja työpöivinä hoidan hommani. En jää sänkyyn makaamaan tai laiminlyö esim. henkilökohtaista hygieniaa. Eniten nämä näkyvät ehkä siinä, että kotona on sekasotlku ja kaaos. Roskat viedään, tiskit tiskataan ja pyykit pestään, mutta 2 v. sitten tapahtuneen muuton jäljiltä on vielä laatikoita läpikäymättä. Niiden selvittäminen edistyy hitaasti. Ja siivouksessakin olisi parantamisen varaa. Mutta tekevätkö nämä seikat minusta huonomman ihmisen? 

Työssäni olen nähnyt asuntoja, joissa lattiaa ei näy roskien alta tai tavaraa on lattiasta kattoon. Olen myös joskus siivonnut jääkaappia, jossa ruoan seassa on matoja, jotka valuvat jääkaapista lattialle. Että siinä mielessä meikäläisen kaaos on aika pientä.... Tai ainakin sillä lohdutan itseäni. Olisihan se ihanaa olla täydellinen ihminen, jolla on kaikki hommat hanskassa. Mutta niitä täydellisiä ihmisiä taitaa olla aika harvassa? Jokaisella on se oma heikko kohtansa. Toisilla se on ulkoinen ja ulospäin näkyvä, toisilla enemmänkin omaan luonteeseen ja sen vaikeuteen liittyvä. 

Uudenvuodenlupauksia en tee. Painon suhteen tavoitteena on tiputtaa ajan kanssa vielä noin 20 kg. Liikuntaa haluan lisätä eli jatkaa uimista ja ottaa mukaan jossain vaiheessa kuntosalinkin. En kuitenkaan halua tehdä liikunnasta itselleni pakkomiellettä vaan lisätä sitä pikkuhiljaa oman jaksamisen mukaan. Ensi kesänä toivon voivani pyöräillä pitkästä aikaa monen vuoden tauon jälkeen. 

Uusi työ ja uudet haasteet odottavat tulevalla viikolla. Toivon voivani täyttää minulle asetetut odotukset ja jaksavani vielä neljä edessä olevaa työvuotta ennen vanhuuseläkeikää. Aika näyttää, mutta parhaani haluan tehdä. 

Kuva Pixapay

Viime päivitykseni jälkeen on tapahtunut paljon. Lonkkaleikkaus on nyt tehty ja toipuminen sujui sairausloman aikana hyvin. Monta mutkaa oli matkassa, mutta en jaksa niistä nyt toistamiseen kertoa, Voit lukea niistä toisen blogini 4.11 tekemästäni postauksesta. 

Olen nyt palannut töihin viikko sitten. Liikkuminen sujuu yhden kepin avulla, myös ulkona. En ole vielä uskaltanut jättää keppiä kokonaan pois, koska rappusissa kulku on edelleen hankalaa polvien nivelrikon vuoksi. Kotona pystyn osittain liikkumaan jo ilman keppiä hetkittäin. Tuntuu tosi huikealta, kun lonkassa ei ole enää kipuja. Peruskunto ei ole kyllä kovin hyvä. Uimisestakin on ollut nyt pakollinen tauko, mutta ajatuksissa on aloittaa intensiivinen liikunta vuodenvaihteen jälkeen. 

Paino on tippunut hiukan sairausloman aikana. Kokonaisuudessaan - 60 kg maksimipainosta 7 / 2022 on hävinnyt. Vaatekoko on pienentynyt ja ennen leikkausta vein vaatekeräykseen useamman paperikassillisen isoikisi jääneitä vaatteita. Päätin, että en ala niitä pienentämään. Sen verran ison urakan olen tehnyt, että ansaitsen ostaa uusia vaatteita, jos vanhat käy isoiksi. 

Oikeastaan vasta nyt alkaan pikkuhiljaa ymmärtämään, että en ole enää se porukan isoin ja lihavin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että 20 - 30 kg haluan vielä saada painostani pois. Mutta mitään kiirettä siihen ei ole. Pikkuhiljaa, kilo kilolta. Tärkeämpää on kunnon kohentuminen, mikä on ensi vuoden tavoite nro 1. Uimista, kuntosalia ja kesällä pyöräilyä. 

Flimmeriasia on vielä kesken. Odotan kardiologian polilta yhteydenottoa. Huimaukset ovat vähentyneet, kun jätin kk sitten verenpainelääkityksen kokonaan pois. Yläpaine on ollut edelleen toisinaan alle 100, mutta pulssi on rauhoittunut. Olin sairausloman ajan kokonaan ilman alkoholia ja jatkossakin pysyttelen hyvin vähäisissä määrissä, koska alkoholi voi pahentaa flimmeriä. 

Olen nyt vielä kaksi viikkoa nykyisellä työpisteelläni. Kolmen viikon päästä meillä on uuden työtiimin kanssa ryhmäytymisviikko. Jouluviikolla lomautuspäivillä ja välipäivät vuosilomalla. Loppiaisen jälkeen aloitan uudessa työtehtävässä. Hallinnollisesti pysyn entisessa työtiimissä ja esihenkilö ei onneksi enää vaihdu. Olen edelleen niin kiitollinen siitä, että pääsin takaisin sosiaalihuollon puolelle. Täällä minulla on sellainen olo, että osaamistani ja ammattitaitoani arvostetaan. Ja vaikka en ole aina se helpoin alainen, esihenkilöt ovat olleet minua kohtaan hyvin ammattitaitoisia ja reiluja. Enää en ole ns. mustalla listalla sen vuoksi, että olen ollut eri mieltä siitä, miten palveluja asiakkaille pitäisi tuottaa hyvinvointialueella. 

Odotan vuodelta 2026 aika paljon. Tasapainoista ja kolleegiallista työilmapiiriä. Terveyttä ja kunnon kohentumista. Sitä, että pysyn hengissä. Mutta ennenkaikkea sitä, että pystyn jättämään kaikki ikäviä ajatuksia herättävät asiat ja ihmiset taakseni. Heidän totuutensa ei ole minun totuuteni. Kun olen rehellinen itselleni ja muille ihmisille, enempää ei minulta voi vaatia. En myöskään pysty korjaamaan kaikkia maailman epäkohtia. Tämänkin hyväksyminen on yksi askel kohti henkilökohtaista mielenrauhaa. Jos joku vihaa minua mielipiteideni vuoksi, se on hänen ongelmansa - ei minun. Työnantajalle ilmoitusten tehtailu minun mielipiteistäni kertoo enemmän ilmoituksen tekijöiden omasta epävarmuudesta kuin siitä, että olisin epälojaali työnantajaa kohtaan. Työnantaja on hyvinvointialue - ei yksittäiset palvelualueet. Kritiikin vastaanottaminen on myös yksi työelämätaito.Kaikki eivät kritiikkiä pysty ottamaan vastaan ilman, että hyökkäävät sen jälkeen kritiikin antajaa kohtaan.

Tulevassa työssäni haluan tehdä parhaani. Haluan olla edelleen helposti lähestyttävä ja ottaa kunkin asiakkaan vastaan siten, että hän kokee tulevansa kuulluksi - riippumatta siitä, mitä esim. hakemuksen lopputulos on. Jokainen meistä haluaa tulla omassa asiassaan kuulluksi. Kielteisenkin päätöksen voi esittää niin monella tavalla - empaattisesti tai tylysti. Minulla on jäljellä aktiisita työelämää 4 v, ellei työeläkeikää nosteta. Haluan tehdä työni hyvin, kuunnella asiakasta ja tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä. Olla ihmisenä ihmiselle.

Kuva: Pixapy

Tämä viikko on ollut monella tapaa toiveikas, hämmentävä ja aiheuttanut myös pelkoa. Alkuviikosta oli kehityskeskustelu uuden esimiehen kanssa. Se johti siihen, että täytin hakupaperit työnantajan ensi vuoden puolella Kelan kanssa järjestämään Kiila-kuntoutukseen. Minulla on ensimmäiseen mahdolliseen vanhuuseläkkeelle jäämisajankohtaan aikaa 4 v ja 3 kk. Tunnistan ja tunnustan, että työssä jaksaminen on välillä koetuksella. En ole varmaan vieläkään täysin toipunut siitä, että jouduin puoli vuotta sitten jättämään työn, joka oli minulle rakasta ja merkityksellistä. Työnantaja ei vaihtunut, mutta siirtopyyntö oli pakko tehdä, koska työn sisältö muuttui niin radikaalisti, että en enää jaksanut niitä muutoksia. 

Sain kesäkuulla ortopedilta myönteisen päätöksen lonkkaleikkausjonoon hyväksymisestä. Suunnittlimme mieheni kanssa pientä lomapätkää lokakuun lopulle. Intuitio kehotti varmistamaan leikkausjononhoitajalta, että mitään ei olisi suunnitteilla sille ajankohdalle. Onneksi soitin, koska juuri sille viikolle oli suunniteltu lonkkaleikkausta. Sain ajan labroihin ja sydänfilmiin, jossa kävin eilen omalla ajalla etäpäivän sisällä. Sydänfilmissä hoitaja totesi, että minulla on flimmeri (eteisvärinä). Ihmettelin, että mitä, ei sellaista ole koskaan todettu. Hoitaja printtasi EKG-käyrän ja kehotti menemään terveyskeskuksen luukulle, jossa sitten ihmeteltiin, että miksi minut sinne oli lähetetty. Lopputulema oli se, että he pyytävät lääkäriä katsomaan käyrää ensi viikolla tiimillä ja sieltä sitten hoitaja soittaa, että mitä jatkossa.

Tulin hyvin hämmentyneenä kotiin, mielessä lukuisia kysymyksiä. Mitä tämä tarkoittaa, vaikuttaako tämä leikkauksen toteutumiseen, mitä nyt tapahtuu. Googletin flimmerin oireita, eikä mikään tuntunut oikein täsmäävän. Ainoa oli ehkä se, että joskus tuntuu, että sydän hakkaa tai "lepattaa". Tällainen tunne on ollut joskus syömisen jälkeen ja olen mieltänyt sen liittyvän laihdutusleikkauksen jälkeisiin oireisiin, esim. liian hiilöihydraattipitoiseen ruokaan. Olo oli koko illan kuin "puulla päähän lyöty",

Tänään kävimme etsimässä miehelleni ja minulle talvitakkia - vanha, kun on jäänyt suureksi. Löysin pakkaskelien talvitakin - ja myös toisen, vähän lämpimämpien säiden takin, joka oli pakko ostaa. Ensimmäisen kerran koin peiliin katsoessani sen monelle laihtumisen jälkeen tutun ilmiön - ihmettelin, että olenko tuo oikeasti minä. Ensimmäisen kerran näytin normaalikokoiselta. Kokeilin paria muutakin arkivaatetta ja sain hakea sovituksen jälkeen rekistä pienemmän koon. Kun ennen koko 56 / 58 juuri ja juuri mahtui niin nyt meni jostain mallista M tai L-koko tai 48 / 50. Olen ollut vähän laiska ostamaan uusia vaatteita, kun olen ajatellut, että pidän ne nykyiset - vaikka vähän isoiksi jääneet - loppuun. Toki tuossa nurkassa odottaa kolme kassillista isoiksi jääneitä SPR:le viemistä ja osa on myyty jo kirpparilla. 

Tiedän, että olen jo tehnyt ison työn itseni kanssa. Vajaat 2 kk sitten sain aikaiseksi hommata ns. erityisryhmien liikuntakortin ja siitä asti olen käynyt 1-2 x viikossa uimassa, tätä viikkoa lukuunottamatta. Uin kerralla 750 m - 1 km sen mukaan, miten jaksan ja mitä polvi siitä tykkää. Joskus ns. parempi polvi kipeytyy. Liikuntaa on tarkoitus lisätä lonkkaleikkauksen ja siitä toipumisen jälkeen sen mukaan, mitä nivelet kestää. Nyt on mielessä tietysti se, että vaikuttaako tuo flimmeri leikkaussuunnitelmiin. Leikkaus tehdään selkäydinpuudutuksessa, joten nukutusta ei tehdä, Toinen pelko on se, että mitä leikkauksen jälkeen - jos lonkka tulee kuntoon, alkavotko sitten polvet pettää. Ja jos lääkäri toteaa flimmerin, mitä elämäntapamuutoksia sen hoitaminen vielä edellyttää.

Pakostakin se oma kuolevaisuus tulee yhä useammin mieleen, kun vuosia karttuu. Toisaalta mielessä on pelko pitkästä iästä - entä sitten, jos elän vanhaksi ja jään yksin - kuka minusta sitten välittää ja pitää huolen. Turvattomuuden pelko ei kohdistu niinkään sotaan ja ulkoisiin asioihin vaan totaaliseen yksin jäämiseen ja yksinäisyyteen. Ystäviä on, mutta kaikilla on oma elämänsä ja omat murheensa. Juttelin yhden ystäväni kanssa tällä viikolla ja sanoin, että jos kuolisin äkillisesti, sitä ei kannattaisi surra niin paljon, koska se olisi armollinen kuolema siihen verrattuna, että eläisi vuosia hoitolaitoksessa esim. halvaantuneena tai dementoituneena. 

Ihmiset eivät puhu näistä asioista, koska ne ovat pelottavia. Moni haluaa vain elää miettimättä huomista. Mutta kun ikää tulee, nämä ajatukset ovat väistämättömiä - ellei sitten halua tukahduttaa niitä päihteillä tai kaikella hömpällä ja "elää kuin viimeistä päivää". Tällä hetkellä omat ajatukset ovat lähitulevaisuudessa ja siinä, toteutuuko lonkkaleikkaus suunnitelmien mukaisesti. Myös flimmeri-diagnoosin mahdollinen saaminen mietityttää. Lähipäivät ja viikot ovat täynnä toivoa, hämmennystä ja pelkoa. 

Porin Yyteri 21.6.2025. 

Takanani on yksi elämäni rankimmista vuosista. Ylivelkaantuminen ja päätös oman asunnon myymisestä ei ollut psyykkisesti mitään siihen kriisiin verrattuna, jonka kävin läpi, kun jouduin tekemmään päätöksen rakastamani työn jättämisestä ja työnantajalle tekemästäni pyynnöstä siirrosta toisiin tehtäviin. Nyt olen ollut uusissa työtehtävissä 4 kk ja tällä hetkellä todellakin ansaitulla kesälomalla. Lämmin kiitos on paikallaan uusille esimiehille ja työtiimille, jotka ovat ottaneet traumatisoituneen työikänsä viimeisiä vuosia tekevän työntekijän hienosti vastaan. Enää minun ei tarvitse tuntea olevani täysin yksin ja ilman tukea työtehtävissäni. 

Työelämässä kokemani asiat ovat myös vaikuttaneet siihen, että painonpudotus on ollut pitkään jumissa. Kiloja ei ole tullut takaisin, mutta ei myöskään tippunut. Paitsi nyt, jolloin voin iloita siitä, että - 50 kg rajapyykki on ylitetty ensimmäisen lomaviikon jälkeen. Pontta asiaan on antanut se, kun kävin työterveyslääkärillä toukokuussa ja hän teki lähetteen erikoissairaanhoitoon lonkkaleikkausarvioon. Iso yllätys oli se, että muutaman viikon päästä ortopedian poliklinikalta soitettiin ja kutsuttiin röntgeniin ja ortopedin arvioon, jossa olin kesäkuun puolessavälissä. Ortopedi totesi, että rusto on täysin kulunut ja muuta ei ole tehtävissä kuin tekonivelleikkaus. Olin todella yllättynyt, koska viime syksynä yksityinen ortopedi ei edes suostunut tekemään lähetettä jäljellä olevan ylipainon vuoksi. 

Pääsy lonkkaleikkausjonoon on itselleni niin suuri asia, että haluan nyt tehdä kaikkeni leikkauksen onnistumisen ja siitä toipumisen eteen. Leikkaus on syksyllä / talvella / keväällä - riippuen jonon liikkumisesta. Leikkaus ja uusi lonkkanivel antaa minulle uuden elämän toisen kerran. Laihdutusleikkaus 2/2024 antoi sen ensimmäisen kerran. Kolme vuotta keppien kanssa ei ole merkinnyt vain liikkumisen esteellisyyttä. Se on myös latistanut persoonaani. En ole aina voinut olla täysin oma itseni ja osallistua kaikkeen niin kuin olisin halunnut. Lisäksi työkriisi, ikäkriisi ja elämässa tapahtuneet äkilliset kriisit (puolison vanhimman lapsen äkillinen kuolema) ovat vieneet voimavaroja. 

Nyt, kun tulevaisuudessa on toivoa, se motivoi tehostamaan painonpudotusta. Mitä enemmän saan painoa pois ennen leikkausta, sitä paremmat mahdollisuudet se antaa leikkauksen onnistumiseen ja siitä toipumiseen. Myös liikunnan lisäämisellä on merkitystä. Tarkoitus on hankkia entinen erityisryhmien liikuntakortti, joka oikeuttaa uimahallin ja kuntosalin käyttöön vuosimaksulla, kunhan oman paikkakunnan uimahalli taas aukeaa, Uiminen on omalla kohdallani mieluisin - ja kivuttomin - liikuntamuoto. Myös sali ja kuntopyöräily sopii. Olen arkaillut uimaan menoa, kun en ole luottanut pystyssä pysymiseen kepin kanssa. Lomalla, kun käytiin kylpylässä, huomasin, että tasapaino painon putoamisen myötä on parantunut eikä minun tarvitse pelätä liukastumista, kunhan liikun rauhallisesti kepin kanssa. 

Psyykkinen ylipääsy omien rajoittavien ajatusmallien ja kynnysten oli on oleellista tässä prosessissa. Neljän seinän sisälle on helppo jäädä ja passivoitua vedoten omiin rajoituksiin. Samalla osa elämästä voi jäädä elämättä. Kun hyväksyy sen, että masennus ja ahdistus on osa omaa elämää, voi niiden kanssa pärjätä paremmin. Masennus ja ahdistus eivät tee minusta huonompaa / heikompaa ihmistä. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Ne tulevat ja menevät, mutta eivät vie minua kokonaan, koska tiedän niiden olevan ohimeneviä tuntemuksia. 

Jos oikein jumittaa, lukeminen on yksi keino torjua edellamainittuja. Hyvä leffa tai sarja on toinen, vaikka monet parjaavatkin tv:n katselua. Blogin kirjoittaminen on kolmas (tänään se ei ole kirjoittamisen syy). Ystävien tapaaminen, ihmisten ilmoille lähteminen, liikunta. Keinoja on monia. Pääasia on se, että keskittyy johonkin muuhun kuin masentaviin / ahdistaviin ajatuksiin. Apua voi myös hakea ammattilaisilta. Muutamassa elämänvaiheessa olen näin tehnytkin, mutta tänä päivänä tuntuu, että paras apu on oma apu. Kun on käynyt läpi niin monta kriisiä elämänsä aikan, tuntuu, että ammattilaisilla ei välttämättä ole mitään uutta annettavaa. Tämäkin voi olla virheellinen ajajtusmalli. 

En toivo tulevaisuudelta mitään ihmeellistä Vain tavallista elämää. Perusterveyttä, liikkumiskykyä, tasapainoista työelämää ja mahdollisimman paljon jäljellä olevaa aikaa rakkaani kanssa. Sellaisia asioita, jotka ovat monelle itsestäänselvyyksiä. 

Yllä oleva kuva on otettu 30.4.2021, kun kävimme mieheni kanssa virallistamassa suhteemme Seinäjoen maistraatissa. Menimme naimisiin salaa, vain ystäväpariskunta todistajina, joiden ottama kuva on. Kun meillä ei ollut kukkia mukana, napattiin kuvaan maistraatin pöydältä muovikukkakimppu. Toimituksen jälkeen käytiin ystäväpariskunnan kanssa syömässsä ja sitten suuntasimme Tampereelle Torni-hotelliin. Haluttiin tehdä juhlasta meidän näköisemme, ilman mitään turhia krumeluureja.

Tuo kuva kertoo, miten tuhdissa kunnossa olen painavimmillani ollut. Ylipainoinen olen vieläkin, mutta kuvassa oleva minä tuntuu tänä päivänä vieraalta. Reilu vuosi tuon kuvan ottamisesta lähdin lihavuusleikkauspolulle ja leikkaus tehtiin helmikuussa 2024. Kiloja lähti ennen leikkausta 23 kg ja leikkauksen jälkeen on lähtenyt 24 kg. Tahti ei ole ollut nopea, mutta itse olen tyytyväinen kokonaistulokseen. Vuosikontrollissa kaikki labrat olivat viitearvoissa ja mitään vitamiininpuutoksia ei todettu. 

Syöminen on myös ns. normaalia. Isoja annoksia en pysty syömään, mutta kaikki menee. Jos syön "väärin" eli esim. liikaa hiilihydraatteja, se kostautuu huonona olona ja hikoiluna. Entinen heikkouteni suklaa on menettänyt merkityksensä. Jos sitä tekee mieli, muutama pala riittää. Muutenkin ruoan merkitys on muuttunut. Ruoka on välttämätöntä polttoainetta, mutta ei enää keino käsitellä tunteita. Ei tee enää mieli syödä "koko rahan edestä" tai itseään ähkyyn. Kun syö sopivasti, olo on hyvä. 

Tämä kuva on otettu Kuopiossa Puijon tornissa helmikuussa tänä vuonna. Kuva kertoo sen ulkoisen muutoksen, mikä minussa on tapahtunut. Vaikka hiustyyli ei ole kuvassa itselleni mieluinen, tykkään tuosta kuvasta. Näen siinä itseni sen kokoisena kuin tänä päivänä olen. Myös lautasella näkyy oma valintani - alkupalapöytä kolmen ruokalajin menun sijaan. Ja se riitti hyvin. 

Mikään ei ole silti vielä valmista. Olen yhä matkalla. Vielä on paljon tehtävänä itseni kanssa. En puhu nyt painosta ja sen pudottamisesta vaan työstä itseni kanssa. Painoa täytyy toki edelleenkin pudottaa, jotta voin hakeutua lonkan tekonivelleikkaukseen, mutta pään kanssa on vielä töitä. Työnteko sujuu hyvin uudessa tiimissä, mutta työpäivien jälkeen sohva vetää yhä puoleensa. Kotona on monta vielä kesken olevaa asiaa / selvittämätöntä laatikkoa muuton jäljiltä. Tämä on asia, mikä hävettää ja vaikuttaa siihen, että en kehtaa kutsua ketään kotiimme. 

Se, että sanon tämän ääneen, on jo edistystä. Toki keppien käyttö vaikeuttaa kotitöitä, mutta se ei yksin riitä selitykseksi saamattomuuteeni. Tiskit meillä tiskataan, pyykit pestään ja roskat lajitellaan ja viedään pois. Mutta ne muuton jäljiltä vielä  olevat selvittämättömät laatikot... Ne hävettää. 

Toinen asia on liikunnan lisääminen. Keppien kanssa kaikki lajit ei onnistu, mutta eteisessä nököttää kuntopyrä, jota voisi alkaa polkea säännöllisesti. Mutta miksi se aloittaminen on niin vaikeaa! Uimisesta tykkään ja saisin erityisryhmien liikuntakortinkin, mutta miksi en saa aikaiseksi aloittaa. Fakta on se, että jos saisin aloitettua säännöllisen liikunnan, se vaikuttaisi positiivisesti mielialaanikin. Olen jättänyt paljon ikäviä asioita taakseni (työasioihin liittyen) ja saanut korjaavia kokemuksia uudessa tiimissä. Mutta psyyke tulee ehkä hiukan jälkijunassa ja vanha taakka vaikuttaa vielä alitajuisesti, vaikka en niitä asioita enää aktiivisesti ajattelekaan. 

Mieliala kesän kynnyksellä on kuitenkin positiivinen. En ole tänä kesänä loman aikana pitkään yksin. Mies menee poikiensa kanssa lomalle sellaisella viikolla, kun olen töissä. Meillä on kolme viikkoa yhteistä lomaa. Vaikka hän menee sen aikana omalle reissulleen moottoripyörällä, hän on siellä alle viikon. Viime kesänä kahden viikon yksinolo työasiaahdistusten kanssa oli itsellni hiukan liikaa. Tältä kesältä haluan ja odotan jotain muuta. 

Muutosmatka jatkuu. Olen saanut uuden elämän lihavuusleikkauksen myötä. Ilman sitä en olisi saanut painostani 47 kg pois. Vaikka liikunkin keppien kanssa, liikkuminen on helpompaa kuin painavampana. Ja tänä viime talvena en ole kaatunut kertaakaan. Ei ole tarvinnut hävetä sitä, että 2-3 ihmistä on tarvittu avustamaan minua jaloilleni kaatumisen jälkeen työpaikan edessä. 

Unelmana on saada vielä 30-40 kg pois ja palauttaa kyynärsauvat apuvälinelainaamoon. Kuusikymppisestä akasta ei saa fyysisesti kaksikymppistä, mutta toivon vielä saavani itseni parempaan fyysiseen kuntoon lonkkaleikkauksen jälkeen. 

En ole moneen kuukauteen päivittänyt tätä blogia. Takanani on työasioista johtuen raskas syksy. Se työ, mitä olen vuosien mittaan kehittänyt, on 1.11 lähtien mitätöity esimiestasolla ottamalla minulta virkaani kuuluva päätöksenteko-oikeus pois. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että oman alueeni asiakkailla ei ole enää mahdollisuutta saada maksusitoumuksia laadukkaisiin ostopalveluihin riippuvuushoidossa. Tämän päätöksen johdosta olen pyyntänyt siirtoa toisiin tehtäviin eli pätevyyttäni vastaavalle sosiaalihuollon puolelle. Hallinnollisesti minut on jo sinne siirretty 1.1 alkaen monen muun terveydenhuollon puolella työskentelevän sosiaalialan ammattilaisen kanssa, mutta vielä on epäselvää, mistä minulle löytyy sopiva työtehtävä vai joudunko viimeisiksi työvuosikseni kortistoon. 

Voimavaroja itseni hoitamiseen ja ruokavalion tarkkailuun ei ole ollut liiemmälti. Silti syksyn aikan on ylitetty - 40 kg:n painonpudotus ja joulupyhien jälkeen sain ilokseni todeta vaa´alla, että muutama 100 g oli tippunut sen sijaan, että olisi tullut joulukiloja. Olimme mieheni kanssa joulun tienoilla viikon Tallinnassa, jonka joulutorilta yllä oleva kuva on. Vietimme siellä lumettoman joulun pohjoisen pakkasjoulun sijaan. Mukavaa vaihtelua sekin, varsinkin, kun en kävelysauvojen avulla liikkuvana erityisesti rakasta liukkaita kelejä. 

Marraskuussa kävin ortopedillä. Hän tyrmäsi oitis mahdollisuuteni näillä kiloilla lonkkaleikkaukseen. Kävin sitten työterveyden lähettellä röntgenissä, jossa todettiin lonkassa neljännen asteen nivelrikko. Radiologin lausunnossa todettiin, että "Rusto on hävinnyt, luukudos on kulunut voimakkaasti." Työterveyslääkäri voi laittaa lähetteen ortopedin arvioon, mutta muutama kymmenen kiloa pitäisi vielä saada pois ennenkuin leikkaukseen todennäköisesti ryhdytään. Olen silti kiitollinen siitä, että pärjään arjessa suhteellisen hyvin keppien, paracetamolin ja kipugeelin avulla. Toki fyysistä aktiivisuutta vaativat kotityöt ovat osittain haasteellisia siksi, että tarvitsen liikkumiseen kotona yhden kepin ja monessa hommassa tarvittaisiin kahta kättä. 

Mieli on monella tapaa ristiriitainen. Olen jo tehnyt surutyön edellisestä työstäni luopumisesta. Mielessä on kuitenkin pelko siitä, että entä, jos minulle ei löydykään uutta tehtävää. Entä jos ammattitaitoani ei arvosteta vaan minut nähdään helppona kohteena irtisanoa ikäni ja liikuntarajoitteideni vuoksi. Itse tiedän kuitenkin sen, että pää toimii yhä ja kyky oppia uutta on tallella. Toivon löytäväni mielekkään työtehtävän ja sellaisen työyhteisön, jossa minua ja työkokemustani arvostetaan. En ole se kaikkein helpoin ja mukautuvin työntekijä, mutta teen työtäni kuitenkin tunnollisesti ja asiakkaan etu edellä. Jos olen esittänyt kritiikkiä, se on ollut aiheellista. Päihdetyötä olen tehnyt sydämelläni - ehkä joskus liikaakin oman jaksamiseni rajoilla - mutta mahdollisesta tulevasta työstäni toivon, että se on työtä, johon en laita itseäni aivan niin paljon likoon. Se käy muuten liian raskaaksi, koska vastassa on hyvinvointialueiden "säästötoimenpiteet", joiden tarkoituksena on estää asiakkaita saamasta laadukkaita ostopalveluja. Niitäkin nimittäin on, vaikka hva:t kuvittelevat voivansa korvata kaikki ostopalvelut omilla palveluilla.

Uudenvuodenlupauksia en ole tehnyt. Yritän vain tehdä parhaani. Enempään en pysty eikä enempää tarvitsekaan jaksaa. Ns. hampaankoloon jää paljon viime vuodesta, mutta yritän jatkaa eteenpäin katkeroitumatta, sillä katkeruus on kaikkista pahinta, mitä ihminen voi mukanaan kantaa. Isoäiti (joka eli 91-vuotiaaksi) sanoi aina - "Antaa tulla vaan lunta tupaan - kyllä elämä kostaa." Tämä pitää niin paikkansa. Minulta otettiin päätöksenteko pois. Pian sen jälkeen hva päätti siirtää terveydenhuollon puolella työskentelevät sosiaaliohjaajat ja sosiaalityöntekijät takaisin hallinnollisesti sosiaalihuollon puolelle. Minä olin ehkä ainoa, joka siitä päätöksestä iloitsi. Tuli kerrankin sellainen tunne, että meitä on kuultu. Toukokuussa meille em. nimittäin tehtiin kysely, jossa saimme kertoa, miten meidän mielestämme meidän sosiaalialan ammattilaisten oleminen terveydenhuollon puolella on onnistunut. Voitte varmaan arvata, kuka oli sitä mieltä, että se ei ollut ollenkaan onnistunut siirto. 

Päivitin tätä blogia viimeksi lomalla ollessani aika lailla matalapaineisissa tunnelmissa. Töissä olen ollut jo reilun kuukauden ja fiilikset on aivan toisenlaiset. Fakta on se, että paino ei ole pudonnut toukokuun ja elokuun eli 4 kk aikana kuin muutaman kilon - mutta ei myöskään noussut. - 40 kg rajaa odotan edelleen, mutta tiedän, että sitä ei tule ennenkuin teen jotain muutoksia ruokavalioon ja lisään liikuntaa. 

Painon jumituksesta huolimatta olen tyytyväinen. Vaikka painoa ei ole pudonnut, tuntuu, että vaatteet ovat käyneet isoiksi. Olen niitä isoimpia jo laittanut kirpparille ja ottanut kaapin ylähyllyltä käyttöön niitä, jotka eivät ole ennen mahtuneet. Kun koko 56/58 on ollut paksuimpana aikana tiukka, oli riemukasta kokeilla poistorekistä koon 50 takkia, jonka sai alle kolmellakympillä ja jonka vetoketju meni kiinni. 

Moni leikkauksessa ollut on sanonut, että pää ei pysy painonpudotustahdissa mukana. Itselläni on kyllä pysynyt ja uskallan sanoa, että vielä aika hyvin, koska en ole lannistunut tästä kuukausien jumista. Minulla on loppuelämä aikaa. Pääasia on se, että paino ei lähde nousuun. Itseäni hidastaa tässä painonpudotuksessa liikuntakyvyn rajoitteet. Olen kaksi vuotta käyttänyt kyynärsauvoja lonkan nivelrikon vuoksi. Sisällä pärjään yhdellä sauvalla, mutta muutoin on käytössä kaksi. En siis pääse kävelemään ilman kolmatta ja neljättä jalkaa, koska oikea lonkka on paskana.

Painonpudotus ei vielä riitä lonkkaleikkaukseen pääsyyn. Olen saanut ylipainostani reilut kolmasosan pois. Lonkkaleikkaukseen pääsy edellyttää vielä 20-30 kg painonpudotusta. Ymmärrän ja hyväksyn sen. Tiedän, että asia on itsestäni kiinni. En kuitenkaan halua tehdä asiasta pakonomaista. Paino putoaa. kun olen siihen valmis. Tällä hetkellä henkinen tasapaino itseni kanssa ja painon nousun estäminen on etusijalla. Hyväksyn sen. Ja siksi en lähdekään siihen kilpajuoksuun, jota vertaistukipalstoilla joskus näkee - että kuka on pudottanut kuinka paljon missäkin ajassa. 

Tottakai elämä muutuu ison painonpudotuksen jälkeen. Se mahdollistaa monia konkreettisia asiota. Mutta sitä en ymmärrä, että laihtuneet ylenkatsovat entistä itseään. Varmaan he ovat voineet huonosti ja olleet tyyytmättömämpiä elämäänsä, mutta ihmisiä ja persoonina he ovat kyllä olleet ihan samoja ihmisiä. Itsetunto voi laihtumisen myötä nousta ja moni asia mahdollistua, mutta en ymmärrä, miksi pitää halveksia entistä, lihavaa itseä. Runsaan ylipainon syynä on usein tunnesyöminen tai ruokariippuvuus. Onko riippuvuudesta kärsivä ihminen muka huonompi?

Sen voin luvata, että mihin painoni sitten vuosien työn jälkeen asettuukin, en ala inhota maksimipainoista itseäni. Suhtaudun häneen lempeydellä ja ymmärryksellä. Hän oli itsensä ja traumojensa kanssa eksyksissä ja haki lohtua liiallisesta syömisestä. Ruoka ja herkut täyttivät sen tyhjyyden sisälläni, mitä en uskaltanut kohdata. Toiset joivat ylenpalttisesti alkoholia, minä söin ylenpalttisesti. Ei siinä sen ihmeellisempää ollut.

Tänä päivänä riittää kohtuus. Syön ehkä isompia annoksia kuin monet leikatut, mutta nykyiset annokseni ovat huomattavasti pienempiä kuin ennen. Töissä otan salaattia ja kasviksia 3/4 lautasesta ja loput kanaa / kalaa / lihaa. Usein peruna ja riisi jää väliin, muusia voin joskus ottaa. Leipää ja jälkkäriä en ota, piimää / maitoa saatan ottaa pienen lasin. Jos tilaan esim. Kotipizzan, syön siitä kahteen kertaan, kun ennen se meni kerralla. Leivonnaisia syön harvoin (ehkä juhlissa) ja suklaakin on jäänyt vähemmälle. Ei tee mieli syödä sellaista ruokaa tai niin paljon, josta tulee huono olo. 

Kun kävin apteekissa, ostin jo aikaisemmin määrättyjen vitamiinien lisäksi D-vitamiinia ja magnesium-sitraattia. Leikkaus heikentää lääkkeiden imeytymistä ja lisää vitamiinien tarvetta. Haluan hoitaa itseäni näiden asioiden suhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Muutakin lääkitystä on leikkauksen jälkeen tarkistettu. Lääkkeiden jakaminen dosettiin on kätevää. Ei se ole vain vanhusten käytössä oleva konsti. 

Näissä mietteissä positiivisin mielin kohti syksyä. 

Kuva Pixapay

Kesäloman toinen viikko takana. En voi hehkuttaa lomatekemisilläni. Olen ollut pääasiassa kotosalla. Minulla on ollut moneen asiaan liittyvää stressiä ja huonoja öitä loman aikana. Jos olen saanut nukahdettua hyvin, olen saattanut herätä aamuyöstä ja valvoa ylös nousemiseen saakka. Tämä on minulle uutta. Jollain lailla en ole nyt balanssissa itseni kanssa. Jotkut asiat on alkaneet ahdistaa.

Laihdutusleikkauksesta on 5 kk. Painoa on tippunut leikkauksen jälkeen, aluksi nopeammin, mutta nyt on jumittanut. Jumittamisen syy on yksin siinä, mitä suuhuni olen pistänyt. En syytä siitä ketään muuta kuin itseäni. Tiedän, että leikkaus toimii, kunhan vain pidän herkuttelun minimissä. Mutta näin kesällä esim. jäätelö on maistunut ehkä liikaakin. Siitä pidän kiinni, että punnitus kerran viikossa ja nousuun ei paino saa lähteä. 

Minulla on monenlaista lääkitystä. Olen alkanut epäillä lääkkeiden tehoa leikkauksen jälkeen. Esim. allergiaoireet ovat olleet runsaita ja lääkärin ohjeen mukaan nostin allergialääkitystäni. Ehkä muutakin lääkitystä ja sen tehoa olisi syytä tarkistaa lääkärin kanssa ja miettiä, olisiko joku muu lääkitys parempi vaihtoehto. 

Leikkaus on ollut pelkästään positiivinen juttu, enkä kadu siitä mitään. Nyt olen kuitenkin todennut, että painonpudotus ei riitä palauttamaan liikuntakykyäni. Kepeillä liikkumisen elämää rajoittavuus on alkanut ahdistaa. Fakta on se, että en saa liikuntakykyäni takaisin ilman lonkkaleikkausta. Ja siihen pääsy edellyttää saman verran painon pudottamista kuin mitä olen tähän mennessä pudottanut. Ja tällä hetkellä stressitaso on sen verran koholla, että paino ei putoa. 

Minusta on tullut aikamoinen kyseenalaistaja. Kyseenalaistan tähän leikkaukseen liittyviä oletuksiakin. En samaistu niihin, jotka postaavat ruokakuvia siitä, miten vähän he syövät tai miten paljon he ovat laihtuneet. Koen kuuluvani niihin, jotka voivat syödä ns. normaalisti, aikaisempaan jättiannoksiin verrattuna. Siitä olen iloinen, koska se on helpottanut psyykkistä sopeutumista leikkauksen jälkeiseen elämään. Ahmiminen on jäänyt. Elimistö kyllä kertoo, koska riittää. Sen suhteen olen sinut itseni kanssa.

Mutta tuoko lihavuusleikkaus onnellisemman ja ongelmattomamman elämän - siitä olen ehkä jonkin verran eri mieltä. Painon putoamisen myötä liikkuminen ja eläminen on helpompaa, mutta pään sisäiset ongelmat eivät katoa minnekään. Ehkä joillakin katoavat - tai sitten he hehkuttavat vain leikkauksen positiivisia puolia. Itsensä kanssa kun on välillä niin helkkarin vaikea tulla toimeen. Ikääntyminen on nakertanut itsevarmuutta. En koe tarvetta kilpailla ulkonäköni tai -muotoni kanssa nuorempien kanssa. Hyväksyn sen, että olen kohta 60 v. ja parasta ennen päivän jo aikoja sitten ohittanut. 

Itseni kanssa vaikeinta toimeen tulemisessa on ylireagointi, sekä yksityis- että työelämässä. Provosoidun ja kiihdyn helposti, murehdin työasioita ja suhtaudun asioihin liian vakavasti ja henkilökohtaisesti. Tiedostan tämän kyllä itse ja mietin, miksi en voi olla vain välinpitämätön tai ainakin suhtautua asioihin neutraalisti. Haluaisin kanavoida intohimoni ja tulisieluisuuteni kirjoittamiseen, mutta siinäkin koen olevani keskiverto, liian laiska saadakseni aikaan mitään merkittävää. 

Maailman muuttumisen ja somettumisen jälkeen olen menettänyt ihmisiä elämästäni erimielisyyksien vuoksi tai siksi, että en ole toisille osapuolille millään lailla tärkeä. Tämä surettaa, vaikka olen itse aina korostanut sitä, miten viihdyn yksin. Nyt, kun mies on poikiensa kanssa kaksi viikkoa lomareissulla ja minä olen kotona yksin itseni kanssa, huomaan, että tämä on minulle haasteellista aikaa. Siitä huolimatta, että elämme tasa-arvoisessa parisuhteessa, jossa kummallakin on tilaa omille jutuilleen.

Eilen uutisissa puhuttiin ihmisten yksinäisyydestä. Täytyy tunnustaa, että itsekin tunnen itseni joskus yksinäiseksi, hyvästä parisuhteesta huolimatta. Tuntuu, että en ole tärkeä kenellekään muulle kuin miehelleni ja se pelottaa, mitä sitten, jos jään joskus yksin Se on väistämätöntä, jos en kuole ensin. Lapsettomuus ei kaduta, koska vanhemmuus ei takaa sitä, että lapset haluaisivat olla minun kanssani tekemisissä. En haluaisi elämäni päättyvän niin, että minut löydetään viikojen päästä kuolemastani hajun perusteella. Tämä on tosiasia monen kohdalla nykypäivän Suomessa.

Iän myötä tulee tällaisiakin ajatuksia mieleen. Uskon, että monelle muullekin, mutta harva uskaltaa sanoa niitä ääneen. Minä en ole koskaan pelännyt sanoa ääneen ajatuksiani. Huomaan jääneeni monessa asiassa vähän jälkeen maailman menossa. Asiat, jotka ennen kiinnostivat, ovat menettäneet merkitystään. Jos saisin valita, olisin jollain tasolla jo valmis eläkkeelle, Mutta ainoastaan siilä ehdolla, että saisin ripakopallisen enemmän lahjakkuutta toteuttaa nuoruuteni unelma ja kirjoittaa kirja. 

(Kuva Terveyskylä.fi)

Takana on hektinen kevät, enkä ole saanut aikaiseksi päivittää tänne maaliskuun jälkeen kuulumisia. Joskus vuosia sitten minulla oli kolme toivomusta: 1. Lihavuusleikkaus / laihtuminen. 2. Velaton elämä. 3. Tätä en vielä paljasta, mutta kun asia on ratkaistu, minulla on lupa kirjoittaa siitä. 

Lihavuusleikkaus tehtiin helmikuussa. Sitä edeltävällä ene-dietillä (elämäni viimeinen dietti) pudotin 9,4 kg painostani neljän viikon aikana. Syksyllä 2022 prosessin alkuvaiheessa lähti melkein 20 kg, mutta vuonna 2023 osa tuli takaisin, kun alkuvuodesta ei tapahtunut mitään ja odottaminen oli stressaavaa. Leikkauksen jälkeen on painoa pudonnut 13 kg. Viimeisen kuukauden paino on jumittanut + - 1 kg, mutta viime punnituksessa paino oli lähtenyt pitkästä aikaa laskuun. Käyn säännöllisesti kerran viikossa puntarissa ja seuraan tilannetta. 

Pudotettu määrä on helpottanut elämää monella tavoin. Pystyn nukkumaan molemmilla kyljillä ja kääntämään kylkeä kevyesti ilman puuskutusta ja tuskaa. Liikkuminen on helpottunut. Toki joudun käyttämään keppejä edelleen. Niistä en pääse ennen lonkkaleikkausta. Mutta kun saman verran olen saanut tiputettua mitä tähän mennessä, saattaa lupa lonkkaleikkaukseen tulla. Parasta on ollut oikeastaan se, että hellekeli ei aiheuta enää tukalaa oloa, kunhan vain muistaa juoda ja syödä riittävästi. Nyt olen jopa nauttinut helteestä, vaikka auringonpalvojaa minusta ei ole vieläkään tullut. 

Melkein velaton elämä toteutui, kun myin asuntoni. Sain asuntolainan, muut pankin lainat ja luottokorttivelat pois. Autolaina ja lomaosakevelka vielä jäi, mutta niiden kanssa pärjään palkallani. Kesäkuun palkka on ensimmäinen, mistä näen sen, mitä todellisuudessa jää palkasta käteen pakollisten laskujen jälkeen. Monen vuoden velkahelvetti on ohi. Vuokralla on turvallista asua, varsinkin kun vuokranantaja on mukava ja asiallinen. Se on ainakin varmaa, että ei enää ikinä omistusasuntoon. 

Aviomieskin sai toteutettua unelmiaan, kun päästiin veloista. Hän täytti 60 v. ja järjesti Espoossa juhlat sukulaisilleen. Vuokrattiin ok-talo, käytiin ravintolassa syömässä ja vietettin oikein mukavaa iltaa vuokratalolla. Osallistuin kustannuksiin maksamalla juhlaväen ruoat ravintolassa. Se oli minun lahjani rakkaalleni. Syy, miksi halusin laittaa tuon kuvan tähän (mieheni luvalla) on se, että kuvaa katsoessani totesin ensimmäistä kertaa eläsääni, että en erotu kuvasta suuren kokoni vuoksi. Olen inhonnut ryhmäkuvia, kun olen ollut niissä kuin huutomerkki ison kokoni vuoksi. Jo nyt sulaudun joukkoon ja näytän normaalilta ihmiseltä. Se on itselleni aika iso ja merkittävä juttu.

Tämän postauksen alkuun laitoin Terveyskylän sivuilta lainaamani kuvan siksi, että haluan hiukan kyseenalaistaa sitä. Elämä laihdutusleikkauksen jälkeen ei ole niin mustavalkoista, että olisi kiellettyjä tai sallittuja ruokia. Kyse on määristä ja kokonaisuudetsa. Kun kuuntelee itseää ja vatsaansa, löytyy itse kullekin sopiva ruokavalio. Itse join aikaisemmin maitoa (toki rasvatonta) aika paljon, nyt se on vaihtunut veteen ja piimään. Aamukahvi oli ehdoton, mutta nyt juon kahvia tosi harvoin - se ei vain maistu. Pullamössöistä tulee huono olo, syön hyvin harvoin. Pizzasta menee puolet siitä, mitä ennen ja isommista 1/4. Suklaasta riittää patukka levyn sijaan. 

En koe, että olisin joutunut luopumaan mistään. Voin paremmin, kun syön kohtuudella eikä enää tarvitse syödä "koko rahan edestä". Jos jokin ruoka ei maistu tai siitä tulee huono olo, en syö sitä. Annoskateutta en ole tuntenut. Ruoka ja syöminen ei ole enää elämäni keskipiste. Näläntunne on hävinnyt. Pyrin silti syömään säännöllisesti, 3-4 tunnin välein. Ruoan laatu merkitsee enemmän kuin määrä. Ainoa tavoite on saada paino sellaisiin lukemiin, että pääsen lonkkaleikkaukseen ja pääsen eroon kyynärsauvoista. Se on mahdollista ensi tai seuraavana vuonna, riippuen leikkausjonojen pituudesta. 

Tässä vaiheessa vuotta mielessä on tuleva kesäloma, joka tulee kyllä tosi tarpeeseen. Vuoden alku on ollut hektinen ja sisältänyt paljon suuria muutoksia, mikä on ollut paitsi hienoa myös voimia vievää. Työelämässäkin on ollut - ja tulee olemaan - monenlaista muutosta, joka haastaa oman resilienssin. Mutta kesä ja loma on edessä. Ja ne ovat vain ja ainoastaan lepoa ja voimien keräämistä varten. Jäljellä 5,5 v. työelämää, jos terveys sallii. Päivä kerrallaan mennään ja ollaan kiitollisia siitä, mitä on - sen sijaan, että haikailtaisiin sen perään, mitä ei ole.