Minä olen aina ollut lihava. Painoindeksitaulukon mukaan sairaalloisen lihava suurimman osan elämästäni. Olen laihtunut / laihduttanut useaan otteeseen elämäni aikana muutamista kiloista yli kolmeenkymmeneen kiloon. Kaikki on aina tullut takaisin. Korkojen kera. Paitsi, että en tykkää käyttää korkokenkiä, kun pelkään kompastuvani. Ison ihmisen pyllähdys näyttää koomiselta, mutta se ei ole koomista jos nilkka murtuu. Ja minulla on kokooni nähden aika hentoiset nilkat.

Maailma on täynnä diettejä, painonhallintaoppaita, laihdutusryhmiä... Ohjeista ja opastuksesta ei ole pulaa. Näin iso ihminen pääsisi jopa laihdutusleikkaukseen eli kirurgiseen toimenpiteeseen, jossa vatsalaukku pienennetään kananmunan kokoiseksi ja pätkäistään kiinni puoleen väliin ohutsuolta. Operaation tarkoitus on rajoittaa syödyn ruoan määrää ja estää kaikkia kaloreita - ja siinä sivussa myös vitamiineja - imeytymästä.

Terveysterroristit syyllistävät meitä lihavia siitä, miten kalliiksi me tulemme yhteiskunnalle, kun sairastamme enemmän ja jäämme ennenaikaisesti sairauseläkkeelle. Ellemme satu sitä ennen kuolemaan johonkin ylipainon aiheuttamaan sairauteen. Saimihoyerit, martina-aitolehdet ja anusaagimit inhoavat julkisesti lihavia ihmisiä, koska me oksetamme heitä.

Parisuhdemarkkinoilla tulemme torjutuiksi idioottien taholta lihavuutemme takia, mutta hyviä miehiä saatamme silti onnistua nappaamaan. Ja sekös silikoni-botox-muotinukkeja harmittaa! Itsetunto ja itsevarmuus kun on kauniimpaa luomuna kuin keinotekoisena ja paino ei missään suhteessa korreloi älyyn. Korkeintaan siten, että mitä kevyempää, sen helpommin tuuli vie.

Esipuheet sikseen ja asiaan. Olen 48-vuotias ja elämäni on ollut värikästä (joskus liiankin värikästä) lihavuudesta huolimatta. En voi hypätä benji-hyppyä enkä ratsastaa hevosella (eläinsuojelullisista syistä), mutta siitä huolimatta olen elänyt. Enkä mitenkään piilossa. Olen opiskellut kahteen ammattiin, olen elämäni toisessa ns. vakituisessa työsuhteessa, ja maksan asuntolainaa. Käyn uimahallissa tai uimarannalla lasten ja teinien tirskunnasta huolimatta. Olen neljännessä pitkässä ja vakavasti otettavassa parisuhteessa ja toista kertaa ns. äitipuolena. Omia lapsia ei ole, mutta olen avoimesti VELA. vapaaehtoisesti lapseton.

Olen tottunut elämään itseni kanssa, lihavana. Silti en voi valehtelematta sanoa, ettenko haluaisi olla jonkin verran kevyempi. En voi sanoa, ettenkö olisi kärsinyt lihavuudestani. Olen ollut sen vuoksi masentunut, surullinen, pettynyt, vihannut itseäni, tuntenut itseni muita huonommaksi ihmiseksi. En ole mielelläni kokovartalokuvissa enkä katsele itseäni mielelläni peilistä. Erityisesti istuessa koko korostuu, kun vatsamakkarat valuu joka puolelle, paitsi selkään. Tykkään pukeutua kivasti, mutta sovituskopeissa totuus leviää silmieni eteen joka seinältä. En  käy vaatekaupoissa, joissa kokonumerot loppuvat 48/50:neen. Isojen kokojen hyllyllä etsin aina sen suurimman koon ja aina sekään ei mahdu.

Viime aikoina olen havahtunut siihen, että viidenkympin rajapyykki lähestyy. Olin viimeisen vuoden aikana työnantajan ja Kelan järjestämässä Aslak-kuntoutuksessa, jossa olin arvatenkin kaikkein painavin. Painoa en siellä onnistunut pudottamaan enkä kuntoani kohottamaan, mutta ilmeisesti pään sisällä tapahtui jonkinlaista havahtumista. Ymmärsin, miten onnekas olen, kun olen saanut olla lihavuudestani huolimatta suhteellisen terve. Verenpaine on ollut stressattuna koholla, mutta verensokerit ja kolesterolit ovat ok. Nivelrikkoakaan minulla ei vielä ole, vaikka sitä epäiltiin. Synnynnäistä "hulluutta" (jonka koen enemmän positiivisena) ja lievää masennustaipumusta  lukuunottamatta en oikeastaan ole kuin jonkin verran allerginen. Eli lähestulkoon terve.

Ymmärrän kuitenkin elämän rajallisuuden ja iän myötä lisääntyvät krempat ja kolotukset. Vaikka olenkin henkisesti nuori ja kuuntelen rokkia, en ehkä enää kymmenen - kahdenkymmenen vuoden päästä pääse ilman rollaattoria bändikeikalle, ellen tee itselleni jotakin. Niinpä päätin haastaa itseni. Ennen 50-vuotispäivää lähtee painostani 50 kg pois. Sen verran paksu perhonen olen, että ei ole pelkoa, että näyttäisin senkään jälkeen anorektikolta. Sanon tämän vain siksi, että ymmärtäisitte, että täällä näpyttelee oikeasti runsaasti ylipainoinen ihminen. Että ei kyse ole muutaman kilon kosmeettisesta haitasta, vaan kymmenien kilojen sairaalloisesta ylipainosta.

En aio kirjoittaa mitään ruoka- tai liikuntapäiväkirjaa. Saatan mainita joitakin em. asioihin liittyvää, mutta ne eivät ole pääasia tässä projektissa. Tämä projekti on ennenkaikkea pään sisäinen. Yksinkertaisesti haluan muuttaa toimintatapojani sellaisiksi, että paino putoaa siinä sivussa. En pidä sallittujen ja kiellettyjen ruokien listaa, en punnitse ruokia enkä laske pisteitä. Yritän syödä terveellisemmin ja järkevämmin, herkutella kohtuudella (sekä määrä että kerrat), lisätä jossain vaiheessa liikuntaa. Käsittelen tässä blogissa painohistoriaani, että ymmärtäisin paremmin, miksi tähän on tultu ja miksi aiemmat laihdutusyritykset ovat epäonnistuneet. Psykologinen painonhallinta on pääosassa. Tulen kritisoimaan myös vallitsevia käsityksiä, huumoria unohtamatta.

Haastan sinut mukaan tälle matkalle. Toivon, että tästä on apua sinulle, joka ehkä kamppailet samojen asioiden kanssa. En sano, mitä pitää tehdä tai jättää tekemättä, mutta toivon, että saat näistä teksteistä tukea ja kannustusta omalle projektillesi, mikäli sellaisen itsellesi asetat. En osaa sanoa, miten usein blogiini kirjoitan, mutta liittämällä tämän seurattavien blogien joukkoon saat tiedon uudesta kirjoituksesta. Facebookissa kavereinani olevat saavat tiedon päivityksestä FB-sivultani.

Aloitin tämän projektin heinäkuun alussa, kesälomalta palattuani. Käyn puntarissa kerran viikossa ja pistän lukemat ylös. Ensimmäisten neljän viikon aikana painoa on hävinnut - 5,2 kg. 1/10 tavoitteestani on siis saavutettu. Tästä on hyvä jatkaa. :)