Hienosti alkanut läskinhävittämisprojekti on nyt polkenut kuukauden paikallaan. Ottaa hiukan päähän, mutta syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa. Mieliala ja into laski, kun ne naisten pakolliset rättipäivät vain jatkui ja jatkui. Alkoi suoraan sanottuna vituttaa. Sain sentään itsestäni kiukun voimalla sen verran irti, että sain mentyä lääkäriin. Jos miehet väittävät, että naisten elämä on helppoa, se johtuu siitä, että miehillä ei ole kuukautisia eikä gynekologisia tutkimuksia. (Synnyttämisestä puhumattakaan, mutta siitä tiedän yhtä vähän kuin miehet.) Syy vuotoihin ja kipuihin löytyi ja parin viikon päästä pääsin keskussairaalan poliklinikalle. Ja taas tutkittiin. Nyt olen toimenpidejonossa. Kerran saman operaation läpikäyneenä tiedän mitä tuleman pitää eli no hätä.

Sitten oli viikon loma, joka tuli kyllä jetsulleen oikeaan aikaan. Viikko Tampereella, teatteria, elokuvia, hyvää ruokaa ja Pyynikin näkötornin kahvilan munkkeja. Etukäteen suunniteltu liikunta typistyi yhteen lenkkiin ja uimakertaan, kun kompuroin taas. Astuin yhden rappusen liian aikaisin lattialle, lensin rähmälleni sillä seurauksella, että nilkka venähti, paisui ja oli muutaman päivän sinisenmusta. Koska ko. tapaturma ei ollut ensimmäinen lajiaan kohdallani, lääkärireissua ei tarvittu vaan hoitona oli särkylääke, kipugeeli ja lepuutus. Kilo tuli takaisin tuon viikon aikana. Muuten oli onnistunut loma.

Loman jälkeen reippaana töihin ja se kilokin tippui ensimmäisen viikon aikana. Mutta sen jälkeen onkin jumittanut. En ole oikein saanut itseäni vielä palaamaan kuriin ja järjestykseen. Salaatteja olen syönyt, mutta ne keksit... Niistä en ole onnistunut pääsemään eroon. Jos päivän mittaan menee useampi keksi niin äkkiäkös ne torpedoivat muuten onnistuneen ruokavalion. Pizzan, hampurilaisten, suklaan ja sipsien ym. suhteen olen ilokseni onnistunut pysymään kohtuudessa motolla "joskus, mutta harvoin".

Seuraava välitavoite onkin oppia käymään kaupassa siten, että kierrän keksihyllyn kaukaa. Sellaista mahdollisuutta, että luovuttaisin tässä projektissani, ei ole enkä sitä itselleni anna. Sen verran paljon kuitenkin elämää rakastan ja siitä haluan nauttia, niin kauan kuin minulle siihen annetaan mahdollisuus. Jos sairaus, onnettomuus ym. katkaisee tieni niin sitten se on arkunkantajien murhe, miten massaani jaksavat liikuttaa. Vaikka luulen kyllä, että tuhkaus ja uurna olisi ekologisempi ja tilaa säästävämpi vaihtoehto.