Joulu meni jo ja viimeisetkin joulusuklaat on syöty jo pari viikkoa sitten. Koko syksyn jatkunut löhöily ja joulunajan mussuttelu toi pudotetuista kiloista melkein puolet takaisin. Tekosyitä omalle saamattomuudelle on vaikea enää keksiä, kun päivätkin ovat pidentyneet ja lumi valaisee pimeälläkin.

Luin eilen Iltalehden Ilona-liitteestä (4.1) ravitsemusterapeutti Hanna Partasen haastattelun, joka tuntui hyvin lohdulliselta tällaisesta luuserista. Lainaan tähän muutamia kohtia:

HP: "Olen väsynyt siihen, että painoa tuijotetaan elämäntapamuutoksissa ja hyvinvoinnissa niin tiukasti. Koko luku pitäisi unohtaa. Paino, onnellisuus ja menestyminen sekoitetaan."

TOTTA. Nuorena kuvittelin, että olisin onnellisempi, jos olisin laihempi. Kuvittelin, että saisin kulloisenkin ihastukseni kohteen, jos en olisi lihava. Viittäkymmpiä lähestyvänä ja 50 % ylipainoisena voin vain todeta, että on ollut onni, että en niitä ihastuksiani silloin saanut. Jos lasketaan vakavat suhteet, minulla on menossa neljäs pitkäaikainen suhde ja takana on kolme edesmennyttä, jotka kestivät 2,5 vuodesta 11 vuoteen. Että se siitä. Ja ne, jotka ovat minua lihavuuteni vuoksi ylenkatsoneet, joutivatkin mennä.

"HP tapaa vastaanotollaan ihmisiä, jotka ovat saaneet potkut. He hakevat apua ravitsemusterapeutilta, koska uskovat, että voivat saada töitä vasta, kun ovat laihtuneet 20 kiloa."

TOTTA JA TARUA. Jos hakee alalle, jossa ulkonäöllä ja painolla on keskeinen merkitys, niin tottakai ne vaikuttavat. Mutta kuka käskee tehdä niin. Ei itsellenikään laulutaidottomana tulisi mieleenkään hakea mihinkään laulukilpailuun, miksi siis hakea missiksi tai malliksi, jos ei ole edellytyksiä. Mutta onneksi on XXL-mallit! Ne tuovat tervehenkisyyttä sairaasen mallimaailmaan näyttämällä, että pyöreä nainen on kaunis. Ja sitäpaitsi suurin osa ihmisistä mahtuu nelosella tai viitosella alkavaan kokonumeroon kuin kolmosella alkavaan.

Itse olen ollut elämäni aikana sekä työssä että työtön. Lihavana olen tullut valituksi noin 16-17 hakijan joukosta "mustana hevosena" vakipaikkaan, jonka tosin jätin elämänolosuhteiden muuttuessa. Viikon ehdin olla työttömänä, kun aloitin määräaikaisena nykyisessä työpaikassani, jossa olen jo kuudetta vuotta ja muutama vuosi sitten vakinaistettuna. Koulutus, työkokemus ja ikä ovat mahdollistaneet tämän. Työttömyysvuosina olin vähemmän koulutettu kuin nyt.

HP: "Jos toimintakyky ja terveys ovat tallella ja elämä maistuu, ei painoa kannata hysteerisesti vahdata. Toimintakyvyllä Partanen tarkoittaa, että paino ei haittaa astianpesukoneen tyhjennystä tai kengännauhojen sitomista. Toki, jos portaita ei pysty kiipeämään, Partanen kehottaa toimeen. Mutta hän ei olisi huolissaan, jos terveellä ihmisellä on viiden kilon ylipaino."

Hmm, entä jos on ainakin 50 kilon ylipaino, mutta edm. toiminnot sujuu eikä ole muita sairauksia kuin syntymähulluus... On totta, että terveyden kannalta itselläni on liikaa ylipainoa. Toimintakykyä se rajoittaa siten, että en kiipeä heppoisille tuoleille, jos pitää ottaa jotain kaapin päältä tai ylähyllyiltä, mutta jätän sen tekemättä siksi, että en halua loukkaantua, jos tuoli romahtaa alta. Joitain liikunnallisia harrastuksia paino voisi rajoittaa, mutta se taas johtuu siitä, että joihinkin vempeleisiin on valmistajan laatima painorajoitus. Ulkoiluun ei ole muuta painorajoitusta kuin hankaluus joskus löytää koon puolesta kulloisenkiin vuodenaikaan sopivia ulkoiluvaatteita. Puolijoukkuetelttaan mahtuisi kyllä hyvin, mutta sen kanssa voi olla hieman epämukavaa liikkua...

"Partanen tiivistää sanomansa yhteen sanaan: armollisuuteen." "Kumpi tekee elämänlaadulle parempaa: kieltäytyminen vai kohtuudella nauttiminen?" "Partanen toivoo, että luopuisimme täydellisyyden tavoittelusta ja ymmärtäisimme, että on ihan ok, että aina emme pysty tai jaksa." "Laihdutamme usein vääristä syistä. Emme siksi, että elimistömme voisi sen jälkeen paremmin, vaan siksi, että luulemme olevamme sen jälkeen onnellisempia. Jos olisimme onnesta autuaita laihduttamisen jälkeen, miksi niin moni lihoo kilonsa takaisin?"

Viisas nainen, joka tietää varmasti mistä puhuu. Näin alkuvuodesta lehdet ovat täynnä erilaisia dietti-, liikunta- ja peppu piukaksi-ohjeita. On hienoa, että ihmiset haluavat huolehtia terveydestään, syödä terveellisemmin, pudottaa painoaan ja liikkua enemmän, sitä en koskaan kiellä ja olen valmis kannustamaan jokaista siihen suuntaan. Mutta ei unohdeta meitä, joita ko. jutut ahdistavat, koska emme juuri nyt jaksa tai pysty. Olkoon se sitten todellinen tai tekosyy.

Koska tästä omasta projektistakaan ei näytä tällä vauhdilla tulevan mitään, olen miettinyt, muuttaisinko tämän blogin toisenlaiseksi - enemmän huumori- ja asiapitoiseksi, ihmisiä itsensä sellaisena kuin on hyväksymään kannustavaksi? Vai onko koko kakkosblogi turha, kun tilitän jo yhdellä blogilla? Nyt kaipaisin kommentteja niiltä harvoilta, jotka tähän blogiini eksyvät. (Ykkösblogissani on enemmän kävijöitä ja aihepiiri on laajempi. Tämän blogin tarkoitus on ollut keskittyä näihin lihavuus- ja painoasioihin.)

Palataan asiaan.