En pidä siitä, että ihmisiä luokitellaan joidenkin indeksien mukaan. Yllä olevat (netistä otetut) kuvat kertovat meille pullukoille niin tutusta BMI-indeksiluokittelusta, jonka keksimisestä saamme kiittää belgialaista tiedemiestä Adolphe Quetelettia, joka eli niinkin kauan sitten kuin 1796 - 1874. Kuvasta päätellen oli hoikka poika, BMI varmaankin alle 25. Ei siihen aikaan ollut vielä nykypäivän runsasta elintarvike- ja herkkuvalikoimaa, jonka kanssa me pullukat joudumme kamppailemaan kehdosta hautaan.

En kiistä perimän enkä aineenvaihdunnan osuutta ylipainoon, mutta kyllä yksinkertainen fakta on se, että me lihavat tankkaamme enemmän kuin kulutamme. Syömme liikaa, ravintoarvoltaan liian yksipuolista tai energiapitoista ruokaa siihen nähden, mitä viikkojen, kuukausien ja vuosien mittaan kulutamme. Mistä se sitten johtuu - se on monimutkainen, yksilöllinen ja psyykkisten tekijöiden yhteisvaikutteinen prosessi, johon lääketiede ei ole vielä keksinyt tehokasta pilleriä.

Nyt joku voi suuttua, mutta uskallan väittää, että meillä oikeasti runsaasti ylipainoisilla on jonkinasteinen vääristynyt suhde ruokaan ja syömiseen, syömishäiriö. Nyt en puhu niistä, jotka laihduttavat joka kevät rantakuntoon muutaman kilon vaan meistä oikeasti lihavista, joilla on useita kymmeniä kiloja ylipainoa.

Omalla kohdallani myönnän tämän asian täysin. Olen elänyt ja pärjännyt vaihtelevalla menestyksellä oman syömishäiriöni kanssa lähes koko ikäni ja taistelu jatkuu kuolemaan saakka. Tai ainakin siihen saakka, kun minulla on vielä itsenäinen päätösvalta sen suhteen mitä suuhuni pistän.

Olen anlysoinut omaa syömishäiriöhistoriaani ja sen juuret juontavat lapsuuteen ja nuoruuteen. Kohdallani sanonta lihava lapsi - lihava aikuinen pitää siis paikkansa. Ihan pienenä en ollut kovin hyvä syömään, näin on kerrottu. Muistan vielä sen kenkätalolautasen, josta minua syötettiin tyyliin "suu auki, juna tulee". Karkkeja ja herkkuja meillä ei lapsena syöty. Jos joku vieras toi lapsille jotain namusia, äitini otti ne haltuunsa, pisti lukittuun komeroon ja sanoi "mun mukuloideni hampaita ei tällaisilla pilata". En tiedä mihin ne lopulta joutuivat - söivätkö hiiret ja rotat ne (siinä komerossa oli oikeasti rottia) - mutta itse en ihan pienenä herkkujen makuun päässyt. Joku oli ihmetellyt, kun en syönyt kylässä edes jäätelöä. En varmaan tiennyt mitä se oli.

Ensimmäinen konkreettinen muisto yhdistelmästä RUOKA = LOHTU on 70-luvun alusta, kun jouduin 7-vuotiaana useammaksi kuukaudeksi sairaalaan. Äitini vei minut sinne ja luikahti salaa pois. Muistan vielä sen lapsen hädän, kun tajusin asian ja juoksin takomaan lukittua ovea. Joku ystävällinen hoitaja toi minulle pikkuleipiä. (Voin elää ilman pullaa ja kakkua, mutta vielä tänäkin päivänä pitää saada kahvin kanssa edes pari pikkuleipää / ateriankorvikepatukan.)

Sairaalassa oli jokaisella lapsella oma lukittava herkkukaappi, jonne vierailijat saivat tuoda hyväskää ja josta sitten kukin sai pyytää / sai tiettynä päivänä. Oma kaappini oli tyhjä eikä minua kovin usein käyty katsomassa. Niinpä aloin varastella toisilta lapsilta. Se rikollinen ura päättyi siihen, kun varastin lähikaupasta karkiksi luulemani lihaliemikuution ja pistin sen suuhuni. Olen aina ollut hyvä oppimaan kantapään kautta.

Ala-astella ollessani sain viikkorahaa tai palkkaa pienistä hommista. Esim. meillä asuva isoäitini maksoi 10 penniä kopallisesta puita, jotka vein liiteriin. Siihen aikaan markka oli iso raha. Tikkari maksoi kyläkaupassa 5 penniä ja Suffeli-patukka 40 penniä. Toinen konkreettinen RUOKA = LOHTU muisto on siitä, kun ala-asteen ylemmillä luokilla säilytin ostamiani karkkeja ja suklaata tyynyn alla käsityötunnilla tekemässäni vohvelikangaspussissa ja nukahdin karkin mussutukseen.

Yläasteaikoja en mielelläni muistele. Olin koulussa nynny, syrjäänvetäytyvä ja kiusattu. Ala-asteella hevonen ja yläasteella lehmä. Pakenin kirjojen, lehtien, tv-ohjelmien ja herkkujen ahmimisen maailmaan. Näin jälkeenpäin, kun asiaa ajattelee, riippuvuus suklaasta, sipseistä ja muista herkuista oli pelottavaa. Jos nykypäivänä ongelmanuori varastaa kotoaan rahaa alkoholiin ja muihin päihteisiin niin minä varastin tai kiristin sitä silloin herkkuihin. Syömäni määrät olivat joskus niin suuria, että en kehdannut niitä itse ostaa vaan pakotin pikkuveljeni asioille.

Niihin vuosiin liittyy paljon hävettäviä asioita ja tempauksia, mutta olen antanut ne itselleni anteeksi. Olen aikuisena saanut kopioida lääkärin luvalla asiapapereita ja raporttisivuja lapsuuden aikaisista asioista perheessämme. Sen jälkeen olen ymmärtänyt paljon enemmän itseäni ja omaa käyttäytymistäni lapsuudessa ja paljon myöhemminkin. Ammattilaisen silmin olen nähnyt väärin ymmärretyn ja emotionaalisesti kaltoin kohdellun lapsen. 

Lapsi uskoo, mitä aikuinen hänestä sanoo. Ja vanhemmilta saamani palaute ei ollut mitenkään kannustavaa ja eteenpäinvievää. Olen silti antanut heille jo aikoja sitten anteeksi. En syyllistä kuitenkaan itseäni siitä, että välini heihin ovat jääneet etäisiksi ja etääntyneet entisestään, kun olen lähes 15 v. sitten muuttanut pois syntymäpaikkakunnaltani ja alkanut elää omaa, kaikin puolin itsenäistä elämää.

Syömishäiriöni lievittyi puolella, kun muutin 30 v. sitten pois lapsuudenkodistani. Elämässä on tapahtunut senkin jälkeen vaikeita ja rankkoja asioita, mutta olen selviytynyt niistä. Painoni on vaihdellut useita kymmeniä kiloja ylös- ja alaspäin vuosien varrella, mutta syömishäiriö ei enää hallitse elämääni. Syön joskus enemmän kuin tarve olisi ja olen perso suklaalle, mutta sen ja muiden herkkujen osuus ruokakorissa on kontrollissa. En enää ahmi itseäni kipeäksi asti enkä yritä kompensoida ylensyöntiä oksentamalla (sitäkin olen kokeillut yli 20 v. sitten vähäisessä määrin).

Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että olen oppinut kääntämään monet vastoinkäymiset ja vaikeat asiat voimavaroikseni. Jos en olisi kokenut sitä mitä olen kokenut, en olisi tässä ammatissa enkä osaisi tehdä tätä työtä niin sydämellä kuin yritän. Koulutuksen lisäksi oma kokemus antaa sellaista perspektiiviä työhön, mitä ei oppilaitoksista saa vaikka lukisi itsensä miten pitkälle hyvänsä.

Olen vapaaehtoisesti lapseton pääasiassa omien lapsuudenkokemusteni vuoksi. Olen halunnut katkaista sen ketjun enkä ole halunnut ottaa sitä riskiä, että antaisin jollekin lapselle sellaiset eväät elämään, mitä itse olen saanut. Ihmisellä kun on taipumus toistaa sitä, minkä on vanhemmiltaan oppinut. Eräs ihminen sanoi minulle kerran, että "asiakkaat ovat sinun lapsiasi" ja tämän voin tänä päivänä allekirjoittaa. Yritän omalta osaltani luoda heille turvallisuuden tunteen ja kokemuksen siitä, että elämä on mielekästä sairauksista huolimatta. Menen pääasiassa hyvällä mielellä töihin, mutta hyvällä mielellä suljen myös työpaikan oven takanani ja jätän työasiat työpaikalle. Omien lapsien kohdalla niin ei voisi tehdä.

Olen löytänyt oman paikkani niin elämässä kuin työssäkin. Paikan, jossa tulen hyväksytyksi omana lihavana itsenäni. Paikan jossa minua tarvitaan. Omasta itsestään paikan löytäminen on vielä hiukan kesken, mutta se lienee kaikille ihmisille elämänkestävä aarteenetsintä.