Nyt se sitten tuli, ensimmäinen ja pelätty plussaviikko, + 0,3 kg. Osasin odottaa tätä, sillä viimeinen viikko on ollut aika stressaava henkisesti ja olen huomannut, että elimistö on reagoinut stressiin. Syömisissä tai juomisissa ei ollut merkittäviä muutoksia, ei ainakaan selkeästi huomattavia. Elimistö on kuitenkin ollut jollain lailla epätasapainossa. Kuukautiskipuja on ollut, mutta kuukautiset eivät ole kunnolla alkaneet. Unen saannissa on ollut hiukan vaikeuksia ja olen joutunut turvautumaan muutamana yönä nukahtamispillerin puoliskaan.

Painonpudotuksen lähtiessä hyvin vauhtiin, olen huomannut elimistön reagoinnin herkemmin kaikkeen. Esim. yhtenä päivänä en jaksanut laittaa ruokaa ja kuittasin päivän lämpimän aterian kahdella lihapiirakalla ja salaatilla. Vatsa ei oikein tykännyt siitä ja illalla oli epämukava olo. Töissä en aina muista juoda riittävästi vettä. Kotona sitä ongelmaa ei ole, kun käytän hiilihapotuslaitetta ja juon "vissyä". Elimistö suorastaan kaipaa hiilihapotettua vettä. Siitä olen onnellinen, että limppareita tai mehuja en ole aikaisemminkaan kovin usein lipittänyt, paitsi aamuisin lasillisen gefilus-mehua. Siitä en halua luopua, koska se on hyväksi vatsalleni ja suolistolleni.

Eilen stressi hiukan helpotti, kun jotkut mieltä painavat asiat selvisivät. Nyt huomaan kuitenkin olevani aika väsynyt. Sekin lienee luonnollinen reaktio stressin laukeamisen jälkeen. Päänsäryiltä ja migreeniltä stressin seurauksena olen onneksi elämässäni säästynyt.

Sain eilen myös liikuttavaa ja nöyräksi tekevää palautetta työssäni asiakkaalta. Se antaa uskoa siihen, että olen ammatillisesti oikealla tiellä ja tapani käyttää persoonaani työvälineenä on kohdallaan. Kun välillä tulee haukkumisia kirosanojen kera (työn "luontaisetu") tarvitaan positiivistakin palautetta, jotta jaksaa orientoitua tuleviin haasteisiin. En kyllä oikein ymmärrä, mikä isäntää siinä nauratti, kun sanoin, että osaan olla työssäni myös kärsivällinen, lempeä ja "äidillinen"... Nuo puolet itsestäni kun harvoin tulevat esiin kotioloissa. Mutta en kai nyt sentään ihan vielä ole "kylän liru, kodin piru"... ;)

En enää yhtään ihmettele, että olen voinut monta vuotta niin huonosti, kun yhteys omaan elimistööni on pätkinyt niin kuin laajakaistayhteydet pahimmillaan. En ole kysynyt itseltäni onko oikeasti nälkä, tarvitsenko ruokaa ja minkälaista ruokaa elimistöni tarvitsee vaan mättänyt suuhuni mitä nopeammin olen saanut - vaikka syömisellä ei ole mitään tekemistä kauppojen "Kerää kärryysi minuutissa niin paljon kuin ehdit"-kilpailun voitosta.

Suurimmalla osalla meistä keskimääräistä tukevammista pullukoista lienee kysymys juuri tästä - yhteys elimistön ja aivojen välillä ei pelaa moitteettomasti. Jos ihminen ei saa ruoasta tarpeellisia ravintoaineita, elimistö faxaa aivoihin, että syö, syö, syö lisää ja paljon. Ja siltikin ravintoaineiden saanti jää puutteelliseksi, kun syödyn ruoan koostumus ja ravintotiheys on vääristynyt.

Samalla lailla stressi aiheuttaa häiriöitä elimistön ja aineenvaihdunnan toimintaan. Elimistö ikäänkuin lyö jarrut päälle ja itsensä säästöliekille. Toisaalta suuri stressi voi myös laihduttaa ilman tietoista laihduttamista, kun stressaantunut ihminen menettää ruokahalunsa. Omalla kohdallani tästä ei ole pelkoa, vaikka vuonna 2007 olen moisen ilmiön kokenut. Kun ex-ukko antoi 2 kk aikaa kerätä kamppeeni ja muuttaa pois uuden mummoikäisen morsmaikun tieltä (yleensähän miehet vaihtaa nuorempaan ja nätimpään, tässä kävi päinvastoin), surin asiaa niin rajusti, että menetin ruokahaluni, laihduin 10 kg ja minun piti suorastaan pakottaa itseni syömään. Nestehukkaa ei sinä aikana päässyt syntymään, mutta se onkin sitten jo aivan toinen juttu, josta ehkä kerron joskus toisessa blogissani.

Tämä 0,3 kg:n plussaviikko on pieni pysähdys tässä projektissa enkä anna sen masentaa tai lannistaa itseäni. Hyväksi todetulla linjalla jatketaan ja katsotaan taas ensi viikolla, josko numeroiden eteen saisi taas laittaa miinusmerkin. :)