On ollut kiireinen viikko enkä ole ehtinyt päivittää tätä blogia. Muutamana viime päivänä mieli on ollut erinäisistä syistä hiukan matalapaineessa eli kauniisti sanottuna on ottanut päähän pitkästä aikaa. Jotain siitä eilen tilitinkin toiseen blogiini. Täällä keskityn pääasiassa näihin painoon liittyviin asioihin eli siitä ei enempää. Kiinnostuneet voivat lukea "Elämänmittaista matkaa - oman tien kulkijan tunnustuksia". (Linkki löytyy myös tämän blogin sivupalkista.)

Tajusin tänään kuitenkin sellaisen asian, että jokin muukin minussa on muuttunut kuin paino. Olen aina ollut sellainen tunnesyöppö. Olen syönyt suklaata / keksejä / pizzaa ja kaikkea muuta hyvin energiapitoista runsaasti, kun olen ollut masentunut, surullinen, tylsistynyt, suuttunut ym. Tai sitten olen ensin lipittänyt olutta / viiniä ja vasta sen jälkeen syönyt. Keskeistä on ollut kuitenkin tunteiden tukahduttaminen syömällä ja juomalla. Kun on ensin mussuttanut jotain ja sitten nuokkunut sokerihumalassa sohvalla tv:n ääressä niin ei ole enää muistanut ajatella mieltä painavia asioita.

Näin olen toiminut vuosikausia. Välillä on ollut tietysti kausia, kun on mennyt hyvin, elämä on ollut tarpeeksi mielekästä ja värikästä, jolloin syöpöttely on siirtynyt taka-alalle. Tällä hetkellä elämäni perusasiat ovat olleet jo muutaman vuoden paremmassa kunnossa kuin koskaan. Silti olen ylläpitänyt vahan minäni tapoja eikä painonpudotus ole onnistunut.

Tätä uutta elämää elän nyt kuudetta viikkoa. Maanantaina puntari näytti - 9 kg miinusta. Vaikka viikko on ollut omien tunteideni ja mielialojeni suhteen haastava, en ole silti sortunut vanhoihin tapoihin. Vaikka on ottanut päähän, en ole haalinut kauppareissulla kärryyn ylimääräisiä herkkuja. Vaikka olin eilenkin kuin ahteriin ammuttu karhu (niin pahalla päällä, että toleranssi miehen lasten tuottamiin ylimääräisiin ääniin oli hyvin matalalla) en silti juonut työpaikan pippaloista muutama viikko sitten yli jääneitä juomia vaan karjuin olemaan hiljempaa ja päätin, että nämä ketutukset eletään nyt läpi siihen asti, kun asiat mieltä vaivaa.

Elämä kun ei aina mene niin kuin itse suunnittelee. Tapahtuu asioita, muutoksia ym. sellaista, joille ei voi itse mitään. Jonkin verran voi vaikuttaa siihen, miten itse suhtautuu tapahtumiin, mutta ei asioiden vähättely ja kieltäminenkään ole mielestäni kovin eteenpäin vievää. Miksi ei saisi olla vihainen ja sanoa suoraan, miltä tuntuu, jos jokin asia muuttuu huonompaan suuntaan. Meitä opetetaan pitämään mölyt mahassa ja teeskentelmään, että kaikki on hyvin, mutta onko se aitoa elämää.

Perusteltu ja asiallinen kritiikki ja eri mieltä oleminen ei saisi leimata ihmistä hankalaksi tässä yhteiskunnassa. Toki täytyy muistaa käyttäytymissäännöt ja seistä sanojensa takana eikä huudella nimettömänä puskista, mutta ei ihmisten pitäisi pelätä niin paljon auktoriteetteja, että ei uskalla avata suutaan vaan moittii selän takana. Juuri tuollainen herrojen pelko tekee meistä ihmisistä alistuvia tunteidensa tukahduttajia, jotka sitten uupuvat ja palavat loppuun ja jäävät ennenaikaiselle eläkkeelle.

Olisin minäkin voinut jättää nämä blogini perustamatta, kirjoittaa vaikka päiväkirjaa ja yrittää elää näkymättä ja kuulumatta, erottumatta tapetista - niinkuin moni pullukka tekee. Esim. tilaisuuksissa tai luennoilla, jossa saa esittää kysymyksiä, suurin osa pysyy hiljaa. Varsinkaan pullukat eivät halua huomion kohdistuvan itseensä. Ja ihmiset ylipäätään eivät uskalla avata suutaan ja kysyä, koska pelkäävät, että heitä pidetään kysymystensä takia tyhminä.

Nuorena olin ujo enkä takuulla olisi avannut suutani ennen kuin oli pakko. Aikuisiällä olen toisten riemuksi, toisten ärsytykseksi liikaakin suu auki. En pyri olemaan huomion keskipiste (niin narsistinen en sentään ole), mutta minusta on palkitsevaa saada ihmiset nauramaan möläyttämällä jotain osuvaa sopivaan kohtaan. Silläkin uhalla, että kaikki eivät siitä pidä.

Olisi muuten mielenkiintoista joskus tietää, mikä itsessä eniten ärsyttää niitä ihmisiä, joiden inhokki on. Ymmärrän sen, että joku ei pidä minusta sen vuoksi, mitä olen esim. ko ihmiselle sanonut tai tehnyt jossain vaiheessa elämäni aikana. Tuntemattomien ihmisten inhokkina oleminen herättää kysymyksen, onko itsessä / itsellä jotain sellaista, mitä toinen kadehtii. Joskus niinkin on käynyt. Esim. useampi kymmenen vuotta sitten yksi kotikylän emäntä, jota en edes tuntenut, parjasi minua oikein urakalla ja väitti, että kirjoittamani tekstit, joita joskus julkaistiin, eivät olleet omiani vaan olin ne jostain kopioinut. Myöhemmin joku kertoi minulle, että tämä ihminen oli itsekin yrittänyt jotain joskus kirjoitella.

Itsellänikin on inhokkeja, esim. julkisesti lihavia ihmisiä arvostelevia ja meitä inhoavia mediapersoonia. Inhoan heitä sen vuoksi, mitä he päästelevät suustaan lehti- ja tv-haastatteluissa, en sen vuoksi, että he ovat kauniimpia ja hoikempia kuin minä. Kateus on mielestäni täysin turhaa. Miksi tuhlata elämäänsä kadehtimalla sitä, mitä toisella on - sen sijaan, että oppisi olemaan onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä itsellä on.

Olen ylpeä uudesta minästäni, joka uskaltaa päivä päivältä enemmän kohdata omat tunteensa ja ajatuksensa. En elä sitten kun elämää, vaan nautin tästä matkasta. Nautin jokaisesta pudotetusta kilosta, jokaisesta isoksi jäävästä vaatteesta, jonka saan laittaa kirpparille. Nautin siitä, että minulla on viisautta ja voimaa tehdä sellaisia valintoja, jotka antavat minulle terveemmän ja tasapainoisemman elämän. Nautin siitä, että saan kirjoittaa tätä blogia ja siitä, että ehkä juuri sinä luet tätä tällä hetkellä. :)