Punnitsen itseni kerran viikossa, joskus välilläkin. Kuukauden verran paino on jumittanut sillälailla, että - + 0 - 1 kg on vaihdellut viikottain, kokonaispudotuksen pysyessä siinä 9 kg:n tietämissä. Syy löytyy käden ja suun välisestä koukistusliikkeestä, mutta silti se on turhauttanut. Periksi en ole kuitenkaan missään vaiheessa aikonut antaa. Tämän viikon välipunnituksessa vaaka näytti alinta lukua vuosiin. Nyt näyttää siltä, että mahdollisuus maagisen - 10 kg:n ylitykseen on lähellä, ehkä jo ensi viikon "virallisessa" punnituksessa.

Suklaan sijaan suurin houkutus on ollut pähkinöiden suhteen. Tällä viikolla olen pysytellyt niistä erossa. Viikolla oli yövuorot, joissa nautin ne itselleni sallimat suklaapatukat eli se on minun sallittu karkkipäiväni. Yövuorojen jälkeen tuli kauan odotetut kaksi päivää, ylellinen mahdollisuus olla kotona ihan itsekseen.

Selvyyden vuoksi haluan sanoa, että rakastan kyllä omaa ukkeliani, siitä ei ole kysymys. Olen vain sellainen ihminen, joka tarvitsee sosiaalisen työn vastapainoksi omaa aikaa olla ihan yksikseen. Nyt, kun isäntä on ollut irtisanotuksi joutumisen jälkeen työttömänä reilut 4 kk, yksinolomahdollisuuteni ovat olleet vähissä. Isännän aikaisempi päivätyö ja oma kolmivuorotyöni mahdollistivat sen, että omaa aikaa jäi.

Toki isännän kolme poikaa ovat meillä säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Isäntä vastaa 100 % heidän ruokailuistaan yms. joten heidän läsnäolonsa ei työllistä kuin ainoastaan hermojeni kestävyyttä. Pojissa ei ole mitään vikaa. Vika on minussa. Rakastan rauhaa ja hiljaisuutta. Sitä, että voin esim. mennä tietokoneelle koska haluan ja sitä, että ei tarvitse ottaa koko ajan muita huomioon. Olen siis itsekäs, en kiellä. Mutta ainakin pystyn myöntämään rehellisesti sen asian.

Nyt kun on syyslomaviikko, pojat tulivat meille jo keskiviikkona ja torstaiaamuna isäntä lähti heidän kanssaan parin päivän laivareissulle ja veljeään tapaamaan Tukholmaan. Tuntui ylelliseltä tulla yövuoron jälkeen hiljaiseen kotiin, nukkua eilen peräti yhteen ja viettää koko loppupäivä aivan yksin viikon posteja lukien, tv:tä katsellen, netissä roikkuen ja puhelimessa ystävien kanssa. Teen sitä kyllä normaalistikin isännän olleessa kotona, mutta yksinolo on itselleni ylimääräinen bonus.

Tämä on asia, joka hämmentää isäntää. Olen tuhannesti selittänyt, että syy ei ole hänessä vaan omassa persoonassani. Sosiaalinen työ ja ihmisten kanssa oleminen koko työpäivän on mukavaa, mutta vastapainoksi tarvitsen yksin oloa. Voin henkisesti paremmin, kun saan olla välillä yksin. Se liittyy myös siihen, että olen tottunut olemaan paljon yksin elämäni aikana. Kirjoittaminen on yksi harrastus, joka vaatii omaa rauhaa ja tilaisuutta keskeytymättömään ajatuksenkulkuun. Voin toki kirjoittaa blogia isännäkin kotona ollessa, mutta kysymykset "Koska syödään" tai "Ootko vielä kauan koneella" saavat minut ärtymään, jos ajatuksen sanoiksi pukeminen on kesken.

Yksin olo on eri asia kuin yksinäisyys. Yksinäisiä sinkkuvuosia en kaipaa. Enkä sitä epätoivoa, mitä parittomuus minussa aiheutti. Minulle sopii parhaiten isännän kaltainen rauhallinen, kärsivällinen, tasapainoinen ja huumorintajuinen mies, joka ymmärtää (tai edes yrittää ymmärtää) omalaatuisen luonteeni kaikkia oikkuja ja omituisuuksia. Mies, joka antaa minun olla oma itseni ja antaa minulle tilaa, mutta uskaltaa silti sanoa eriävän mielipiteensä.

Tästä minun painostakin pystymme puhumaan avoimesti. Isäntä on sanonut suoraan, että ei hän ole tietoisesti etsinyt lihavia naisia tai ole iloinen siitä, että olen lihava, mutta että persoonallisuuteni ja sen yhteensopivuus hänen persoonallisuutensa kanssa menee kirkkaasti painoasioiden edelle. Samoin minä olen sanonut, että ulkoisilta puitteiltaan isäntä on kaukana sen tyyppisistä miehistä, joihin ennen ihastuin, mutta että rankat oppivuoteni lievästi narsistisen ja ulkonökökeskeisen ex-miehen kanssa opettivat, että ihmisen sisin, luonne ja hyvä sydän on ulkoista mallikelpoisuutta tärkeämpää.

Tällä ikää ja useampien päättyneiden parisuhteiden jälkeen emme ole niitä, jotka kulkevat käsi kädessä ja pussailevat joka paikassa. Olemme kuitenkin toistemme parhaat ystävät, kumppanit ja luotettavat ihmiset. Se, että toiseen voi 100 % luottaa on itselleni entistä tärkeämpää sen jälkeen, kun olen tullut peteyksi ja hylätyksi, poisheitetyksi kuin roska paremman vaihtoehdon tieltä.

Täyden tuen saan isännältä tässä painonpudotusprojektissa. Hän on itse pudottanut parin vuoden aikana noin 20 kg ja muuttunut kaikkea liikuntaa välttävästä 3-5 x viikossa liikuntaa (sauvakävely, sali, pyöräily, hiihto, luistelu) harrastavaksi aktiiviseksi toimijaksi. Muutos on suuri, perussairauksia hidastava, elämänlaatua kohentava ja elinvuosia lisäävä. Itse en ole vielä saanut liikuntaa mukaan omaan projektiini kuin satunnaisesti, mutta tiedän senkin tulevan aikanaan, kun kiloja vielä vähenee ja liikunta käy kivuttomammaksi.

Iteäkin jo huvittaa tämä päivitys, jonka tarkoitus oli alunperin tuulettaa oman ajan ja yksinolon ihanuutta, mutta joka yllättäen muuttuikin oman kullan ja parisuhteen kehumiseksi. Siitä huolimatta aion nauttia vielä tästä itselle ja omalle tekemiselle pyhitetystä päivästä - toivoen, että saisin siihen sisällytetyksi pienen lenkin imurin kanssa. Huomenna on sitten taas kiva tulla kotiin, kun isäntä on vastaanottamassa mahdollisten tuliaisten kanssa. :)

PS. Suklaata / karkkia kielsin tuomasta itselleni, mutta isäntä tietää, että muutamasta viinipullosta en pahoita mieltäni...