Meikäläisen elämä - ja myös painohistoria - on jatkuvaa vuoristorataa. Vähän hitaammalla vauhdilla vaan. Viime syksynä hävitin kolmessa kk:ssa (elokuu-marraskuu) - 11,4 kg läskiä. Sen jälkeen puolessa vuodessa niistä on tullut takaisin + 2,6 kg. Sanon, että vain 2,6 kg, sillä jos vanhat merkit pitäisivät paikkansa, aikaisemmin tulivat aina kaikki kilot korkojen kera takaisin. Jotain olen siis oppinut.

En voi väittää, ettenkö olisi herkutellut tai syönyt työmiehen annoksia toisinaan. Yksi asia on kuitenkin muuttunut sen jälkeen kun viime elokuussa aloitin tämän läskien hävittämisen, ties kuinka monennen kerran. Olen lopettanut oluen juonnin kokonaan. Niin paljon kuin siitä ennemmin pidinkin niin elokuun kesäloman jälkeen en ole juonut olutta. Viiniä juon kyllä silloin tällöin muutaman lasillisen ja jos bailaamaan lähden, juon kuivaa siideriä.

Alkoholin kanssa minulla ei ole Luojan kiitos samanlaista ongelmaa kuin ruoan ja herkkujen kanssa. Vajaat 10 v. sitten elin parisuhteessa, jossa "laitettiin sauna päälle ja otettiin muutama olut" vähän turhankin usein. Ja erokriisin aikoihin meinasi itselläni mopo karata käsistä, niin koville se ero otti. Mutta ne ajat ja asiat eivät kuulu tähän blogiin. Olen nyt onnellinen tasapainoisen ja hyvin vähän alkoholia nauttivan miehen kanssa, joka kohtelee minua niin kuin naista tuleekin kohdella, arvostaen ja kunnioittaen.

Takaisin itse asiaan. Puolen vuoden talviunen ja painon jumittamisen jälkeen on tullut - vihdoin viimein - sellainen tunne, että nyt olisi aika hävittää nuo talven aikana tulleet kilot ja sen lisäksi jokunen lisääkin niin, että voisin ennen syksyä tuulettaa - 20 pudotetun kilon rajan rikkoutumisesta. Ihan vaan oman terveyden, mutta myös naisellisen turhamaisuuden vuoksi. Ottaa nimittäin päähän, kun kaapissa on muutamat farkut, jotka eivät mahdu päälle ja muutama paita, jossa näytän HK:n siniseltä. Osa täysin pitämättömiä. Alennusmyynneistä ja postimyynneistä ostettuja. Jotka mahtuvat päälle. Sitten kun. Jne...

Suurimman osan pieneksi jääneistä ja vanhemmista vaatteista olen aikoja sitten myynyt kirpputorilla. Niin että kyllä ne kaapissa odottavat ihan tältä vuosituhannelta ja vuosikymmeneltä ovat. Että kyllä niitä voisi ihan hyvin pitää. En ole vielä malttanut myydä poiskaan, kun en lakkaa koskaan uskomasta siihen, että se 15 v. sitten toteutunut yli 30 kg:n painonpudotus voisi toteutua toisenkin kerran.

Jos lakkaisin uskomasta keventymiseeni niin saman tien voisin lopettaa elämisen ja käydä tekemässä hautaustestamentin. Jos antaisin periksi masennukselle ja syömishäiriölle, antaisin periksi kaikelle sille, mitä haluan sekä ammatillisesti työssäni että näissä blogeissani tuoda esille: Elämä on ainutkertainen lahja ja matka, joka kannattaa kulkea loppuun asti. Vaikeita aikoja tulee kaikille jossain vaiheessa - joillekin jopa kohtuuttoman paljon, mutta periksi ei saa antaa. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, ei saa lakata uskomasta siihen, että jonain päivänä suru, tuska tai mitä tahansa kukin kantaa, helpottaa jonkin verran. Mennyt aika ei palaa eikä täältä lähtenyttä lähimmäistä saa takaisin. Silti kannattaa jatkaa elämää, koska se kannattaa katsoa loppuun asti. Kaikesta huolimatta.

Tämä vakavoituminen tässä kohtaa siksi, että viime aikoina on tapahtunut lähiseudulla todella surullisia ja ihmiselämän päättymiseen syystä tai toisesta johtaneita asioita, jotka ovat koskettaneet itseänikin siitä huolimatta, että en henkilökohtaisesti tunne asianosaisia. Olen erityisen surullinen, jos nuoren ihmisen elämä päättyy äkillisesti, ilman ns. luonnollista syytä. Muistan kyllä oman nuoruuteni ja sen, miten valtavilta kaikki pettymykset ja epäonnistumiset silloin tuntui. Mutta nyt, kun olen siinä iässä, että kuolema on lähempänä kuin syntymä ja kokenut moninkertaisesti rankempia asioita kuin nuoruuden jutut, haluaisin kertoa, että kaikesta voi selvitä kun vain ei luovuta ja uskaltaa luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä, jos itse on valmis tekemään jotain niiden eteen.

En ole pappi, joten saarnaamisen jätän heille. Sanon vain lopuksi, että jokaisen olisi tärkeä löytää se oma juttunsa - oli se sitten mikä tahansa - joka kantaa, antaa voimia ja uskoa tulevaisuuteen. Vaikka sitten kyseessä olisi niinkin vähäpätöinen asia kuin itsensä keventäminen eli yksinkertaisesti sanottuna kovalla työllä hankituista saavutuksista luopuminen... ;)