tasapaino.jpg

(Kuva kopioitu googlen kuvahausta.)

Tässä puoli vuosisataa kestäneen elämäni aikana olen tullut siihen tulokseen, että ihmisen pahin vastustaja löytyy hänen oman päänsä sisältä. Se, mitä ajattelet ja miten asioihin suhtaudut, on paljon merkittävämpää oman elämän tasapainon ja onnellisuuden kannalta kuin se, miltä näytät ja mitä painat.

Jokainen minut tunteva tai tätä blogia lukenut on varmasti huomannut, miten ristiriitainen ihminen minä olen. Vuosien aikana olen kamppaillut itseni ja painoni kanssa. Olen laihtunut useita kertoja muutamista kiloista muutamiin kymmeniin kiloihin. Miltei jokaisen hävinneen kilon olen syönyt ajan kuluessa takaisin. Jos alkoholisti juo perheensä, työpaikkansa, talonsa ja autonsa niin olen minäkin "syönyt" tavallaan yhden perheen ja useamman auton.  Jos lapsuudesta asti lasketaan niin olisin varmaan tänä päivänä velaton talon omistaja, jos kaikki elämän varrella ahmitut herkut ja ylimääräiset syömiset laskettaisiin.

Jo ala-asteaikana opin tunnistamaan syömisen ja lohdun välisen yhteyden. Ensimmäinen muistikuvani asiasta on, kun 7-vuotiaana jouduin jätetyksi sairaalaan sillä tavalla, että äiti vain livahti ovesta pois. Kun aloin huutaa ja itkeä, käteeni työnnettiin pikkuleipä. (Ilmankos kun olen aina ollut keksien perään!) Jo ala-asteella tulin koulukiusatuksi, enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Muistan lohduttaneeni itseäni nukahtamalla siihen, että imeskelin sängyssä suklaapatukoita tyynyni alle piilotetusta pussukasta. Vanhemmiltani en ymmärrystä saanut kiusatuksi tulemiseen liittyen. He sanoivat "tottahan nuon isoo likka pystyy ittiänsä puolustamaan".

Pahimmillaan tilanne oli teinivuosina, kun vielä asuin kotona. Ahmimiseni oli todella sairasta ja kiristin / varastin rahaa herkkuihin vanhemmiltani. Lapsuudenkotini ruokavalio oli melko aneeminen tyyliin peruna, puuro, leipä, maito. Kun se alkoi tökkiä, elin grilliruoilla, lihapiirakoilla, leivonnaisialla, suklaalla ja sipseillä.  Ensimmäisen parisuhteen alkuaikoina onnistuin laihduttamaan, mutta sen vuoden aikana 86-87, kun olin Oriveden opistossa kirjoittajalinjalla, olin niin täynnä omia ongelmiani, että paisuin pudottamani 20 kg takaisin.

Päivähoitajaksi opiskellessani 80-90-lukujen vaihteessa sain pidettyä painoni kurissa ja jonkin verran laihtumaankin, mutta epäterveellisillä keinoilla. Tämän tunnustaminen ei ole yhtään kivaa, mutta kun otsikossani lupasin rehellisen tilannekatsauksen niin... Kun sorruin ahmimaan, opettelin oksentamaan. Olin jopa itsekseni ylpeä siitä, että sain oksennuksen tulemaan tahdonvoimalla, ilman että tarvitsi edes työntää sormia kurkkuun. Tämä vaihe ei onneksi kestänyt kauan.

Kun katson senaikaista luokkakuvaa, näen melko huonosti voivan ihmisen. Näin jälkikäteen analysoituna oireilin silloin myös muulla lailla. Eristäydyin opiskelukavereista, uppouduin tuntien välillä lukemiini kirjoihin ja taisin jonkinlaisen riidankin saada aikaiseksi pahaa aavistamattoman opettajan ja koko luokan edessä yhden luokkakaverini kanssa.

Ammattiin valmistuminen, toisen parisuhteen vakiintuminen ja pitempiaikaisen työpaikan saaminen rauhoittivat elämääni ja tasapainottivat mielialaani jonkin verran. Varsinainen käännekohta oli maakuntalehdessä ollut artikkeli, jossa haastateltiin syömishäiriöihin perehtynyttä psykiatria. Siinä kerrottiin, että anorexian ja bulimian lisäksi on olemassa myös kolmas syömishäiriö (tämä oli siis 90-luvun alkupuolta) - lihavien ahmimishäiriö.

Kun luin asiasta ja oireista, lamppu syttyi päässäni. Siinä se oli. Olin aina tiennyt olevani jollain lailla erilainen suhteessani ruokaan ja syömisiin, mutta anorektikko en ollut eikä käyttäytymiseni oikein puhdasta bulimiaakaan ollut, sitä yhtä ajanjaksoa lukuunottamatta. Melkein siitä paikasta varasin ajan artikkelissa mainitulle lääkärille. Mitä sitten tapahtui, siitä kerron seuraavalla kerralla. :)