(Kuva kopioitu googlen kuvahausta.)

Jos edellisen postaukseni lukeneet ovat jo toipuneet järkytyksestä, voinen jatkaa siitä mihin jäin. :)

Asiantuntijalääkärin tapaaminen ja hänen vastaanotollaan käynnit olivat merkittävä askel eteenpäin elämässäni syömishäiriöideni suhteen. Tulin kuunnelluksi ja koin, että ensimmäisen kerran minuakin ymmärrettiin. Kaikkein merkittävin asia oli se, että sain kopiot lapsuudenaikaisista sairaalapapereistani. Olin niitä joskus 80-luvulla pyytänyt, mutta niitä ei minulle edes luettavaksi annettu.

Sain tutustua 7-vuotiaaseen itseeni ja niihin olosuhteisiin, jotka lapsuudenkodissani vallitsivat. Niitä papereita oli yhtä aikaa hauskaa ja liikuttavaa lukea. Ymmärsin vihdoin, mistä oikeastaan oli ollut kysymys. Vanhempani olivat saaneet minut uskomaan siihen, että olisin jotenkin kummallinen, vähän hullu ja huono ihminen. Tein mitä tahansa, tein kaiken aina jotenkin väärin. Olin se, josta sukulaiset sanoivat "Mitähän tuostakin vielä tulee".

Identiteettini oli vääristynyt vanhemmilta saamani palautteen vuoksi. Vääristynyt identiteetti vaikutti negatiivisesti itsetuntooni, mikä sai minut käyttäytymään huonosti ja hakemaan häiriökäyttäytymisellä huomiota, mikä taas sai vanhempani moittimaan minua yhä enemmän. Vanhemmillani, ennenkaikkea äidilläni,  ei myöskään ollut valmiuksia terveeseen ja tasapainoiseen lastenkasvatukseen. Äitini torjui ammatti-ihmisten neuvot eikä suostunut ymmärtämään, että vilkkauteni ei ollut epänormaalia eikä häiriökäyttäytymiseni tahallista ilkeyttä. Minulla ei myöskään todettu MBD:tä (nykyisin tunnetaan paremmin ADHD:na).

Faktatietojen saaminen lapsuudestani ja oma ammatillinen koulutukseni auttoi minua ymmärtämään enemmän itseäni ja omaa käyttäytymistäni. Myös Martti Paloheimon kirja "Suomalaisen lapsuuden haavat" auttoi paljon, vaikkakin se oli esimmäisellä lukukerralla hyvin ahdistava. Luin sen myöhemmin, kun olin käsitellyt itseni kanssa oman lapsuuteni haavat eikä se tuntunut toisella lukukerralla yhtä ahdistavalta.

Elämässäni tapahtui jatkossakin kaikenlaisia asioita, mutta saamani apu auttoi minua ison askeleen eteenpäin syömishäiriöstä toipumisessa. Sorruin toki edelleenkin herkutteluun ja söin joskus turhan isoja annoksia ja epäterveellistä ruokaa, mutta syömiseni ei ollut enää sairaalloista ahmimista, kuten aiemmin.

Entisenä ujona nynnynä otin myös ison askeleen lähtemällä mukaan harrastajateatteriin. Toki roolini olivat niitä ison ja kovaäänisen akan hauskuuttaja-rooleja, mutta nautin siitä, kun sain irrotella täysillä ja yleisö reagoi naurulla ja taputuksilla. Useamman vuoden työttömyys oli iso notkahdus 90-luvun puolessavälissä, mutta sekä näytelmä- että muut harrastukset ja iltalukioon meneminen toivat sisältöä elämään.

Iso käännekohta oli 1999 amk-opintojen aloittaminen, ero pitkäaikaisesta parisuhteesta ja muutto isommalle paikkakunnalle. Uudet kuviot ja ystävät vaikuttivat minuun niin, että sain hävitettyä elopainostani vuoden sisään yli 30 kg. Olin myös fyysisesti elämäni kunnossa - uin, kävelin ja pyöräilin. Ei minua silti hoikaksi voinut sanoa, mutta olin enemmän sinut itseni ja painoni kanssa kuin koskaan aiemmin.

2003 aloitin elämäni kolmannen pitkän parisuhteen, joka johti muuttoon vieraalle paikkakunnalle ja työhön, jota en tuntenut omakseni. Parisuhde oli hyvin vaikea monella tapaa ja reagoin vaikeuksiin syömällä salaa, mikä näkyi pian painossani. Ex-mieheni oli pettynyt, kun vain lihoin enkä lupauksistani huolimatta jatkanut hyvin alkanutta laihtumista. Suhde päättyi eroon 2007 ja eroa seurasi elämäni rankin kriisi.

Siitä selviytyminen muutti elämäni suunnan monella tapaa paremmaksi ja suhtautumisen itseeni terveemmäksi. Siitä lisää ensi kerralla osassa 3. :)