(Kuva LÄSKI / Teatteri Takomo. Kuvaaja Kari Hakli)

 

Minulla on ilo kuulua niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat lipun Raisa Omaheimon kirjoittamaan ja Elina Kilkun ohjaamaan monologiesitykseen LÄSKI. Kun sain tiedon ko. esityksestä Facebook-sivujen kautta, tiesin heti, että tämä juttu kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin, jotka on pakko nähdä. Edellinen vastaava must see-tapahtuma oli Pelle Miljoonan 60-vuotiskonsertti viime vuonna Jyväskylän Lutakossa. Kumpikin reissu satojen kilometrien päähän - Jyväskylään ja Helsinkiin, on ollut lähtemisen arvoinen ja unohtumaton.

Sanon heti, että olen vaativa katsoja ja kuuntelija. Minua ei hurmata heppoisilla farsseilla. Vaikka näyttämöllä olisi miten upeat lavasteet tahansa, vaikka näyttelijäntyö olisi miten taitavaa tahansa tai näytelmä / elokuva täynnä "maamme eturivin näyttelijöitä" niin ne seikat eivät merkitse mitään, jos sisällön anti on sellainen, että en osaisi kertoa sen sanomasta enää viikon päästä mitään.

Haen esityksistä - oli sitten kyseessä teatteri tai musiikki - aina jotain uutta, koskettavaa, syvällistä ja sellaista, mihin voin samaistua ja eläytyä. LÄSKI oli sellainen esitys. Ei vain siksi, että olen itsekin läski. LÄSKI on paitsi henkilökohtainen, myös yhteiskunnallinen päänavaus asioista, joista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Raisa Omaheimo on tuonut kuuluviin, paitsi oman, myös kymmeniä ellei satojatuhansia ihmisiä, etenkin naisia, koskettavan todellisuuden siitä, miten vaikeaa on olla Ihminen tässä pinnallisten stereotypioiden ja olettamusten maailmassa.

Uskallan väittää, että LÄSKI on yksi vuoden merkittävimmistä teatteriesityksistä. Esitys on oikeastaan väärä sana, sillä Omaheimo ei esittänyt, hän eli rooliaan, jossa ei tarvita kuiskaajaa. Omaheimon suoritus on rohkea. Ei pelkästään fyysisen ilmaisun osalta, vaan siksi, että hän on avannut tuhansille katsojille oman sisimpänsä. Sen, jota me läskit useimmiten tapaamme piilotella ja hävetä.

Tekstin lisäksi myös dramaturgia ja ohjaus on hyvin toteutettu. Esitys koostuu useasta eri ilmaisumuodosta (video, valokuvat, musiikki, lavastus, tanssi), jotka täydentävät toisiaan siten, että 1,5 tuntia tuntuu menevän aivan liian nopeasti. Katsomossa naurettiin ja taputettiin. Nauru ei ollut kuitenkaan sellaista, mitä itsekin muistan saaneeni osakseni näytellessäni nuorempana harrastajateatterissa juuri niitä pakollisia hauskoja ja vähän yksinkertaisia, lihavia roolihahmoja, jotka keventävät aina välissä tunnelmaa.

Itselleni lähes kaikki oli tuttua oman elämän varrelta. Miten vaikeaa on löytää omankokoisia vaatteita, miksi en pidä sukkahousuja enkä hameita, miksi ei huvita liikkua, kun ei löydä päälle mahtuvia liikuntavaatteita, miten miesten lähentelyjen torjuminen on kuin rikos, kun pitäisi olla kiitollinen edes siitä, että joku haluaa panna. Ja miten välillä suoraan sanoen vituttaa niin, että tekisi mieli vetää kuonoon pilkkaajia, mutta miten sitä sivistyneenä ihmisenä käpertyy ennemmin omaan häpeäänsä (ja syö) kuin turvautuu väkivaltaan.

LÄSKISTÄ ei voi kertoa, se täytyy kokea. Varsinkin niiden, jotka valitsevat vaatemallistoja kauppoihin ja vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Mutta ennenkaikkea niiden anusaagimien ja martinaaitolehtien ja muiden ulkonäkö- ja ulkomuototerroristien, jotka antavat medialle lausuntoja siitä, miten heitä inhottaa ja ällöttää lihavat ihmiset. Emme mekään lausu mielipiteitämme heidän rinta-, peppu- tai penisimplanteistaan, kauneusleikkauksistaan, rasvaimuistaan, tekoripsistään ja -kynsistään ym. tehosteista, joita ilman he olisivat niitä inhoamiaan taviksia, jotka eivät erotu katukuvasta.

LÄSKI on saanut lisäesityksiä aikaisemmin julkaistujen lisäksi, mutta nekin ovat ilmeisesti loppuunmyytyjä tai - varattuja. Seuraava luonnollinen askel olisi kiertueelle lähtö, sillä olisi suuri tuhlaus, jos LÄSKIN tarina loppuisi näytösten loputtua. Perinteisen klassisen teatterin ystävät ja kukkahattutädit saattaisivat tuntea olonsa epämukavaksi LÄSKIÄ katsoessaan, mutta olen aivan varma, että katsomot tulevat täyttymään, jos / kun LÄSKI pääkaupungin ulkopuolelle lähtee. Ainakin jokaisen itseään merkittävänä pitävän kaupunginteatterin tulisi ostaa LÄSKIN vierailuesityksiä, mikäli siihen tarjoutuu mahdollisuus. Oman kotikaupunkini teatteri, vuoden 2015 teatteriksi valittu Seinäjoen Kaupunginteatteri, voisi olla yksi edelläkävijöistä.

Raisan ja Elisan sanoin: "Täydellisessä maailmassa minä olisin itseni mitta. Ja peilissä näkyisin minä. Ei muuta. Minä itse. Oikean kokoisena. Juuri sopivana."