fressi.jpg

(kuva: Fressi)

Joulukuussa tapahtui se, mitä olin pelännyt. Salitreeniin tuli tauko ja se vaihtui sohvaperunaeloon ja suklaadiettiin. Se alkoi naistenvaivaviikolla, jolloin en voinut kuvitellakaan mitään pyllistelemisiä julkisilla paikoilla. Sitten iski laiskuus ja sohva veti puoleensa. Lähestyvä joulu väsytti eikä marketin valtavien suklaarasiavuorien ohi kertakaikkiaan päässyt pysähtymättä. Ja joulunahan saa syödä, vaikka yöllä!

Joulun jälkeen suru-uutinen (äiti nukkui pois 88-vuotiaana) vei motivaation kaikkeen ylimääräiseen ponnisteluun. Koko ajan oli kuitenkin mielessä se, mitä syksyllä päätin - tällä kertaa en lopettaisi salilla käyntiä, kuten tein muutama vuosi sitten.

Nyt, kun joulusuklaat on syöty, vuosi vaihtunut ja valoa kohti ollaan menossa, en voinut muuta kuin todeta, että oman henkisen kasvun ja jaksamisen vuoksi tarvitsin tuon tauon. Haasteenani on nimittäin aina ollut se, että innostun helposti, mutta kun into lopahtaa, jutut jää kesken. Elämässä tulee pakostakin aikoja, jolloin tulee syystä tai toisesta taukoa esim. liikuntaharrastukseen. Itseni kohdalla haasteena on ollut jatkaa sen tauon jälkeen.

Nyt uskallan sanoa, että tarvitsin tämän tauon oppiakseni, että tauko ei merkitse epäonnistumista tai tee minusta huonoa ihmistä. Tauko on tauko ja kun se loppuu, jatketaan siitä mihin jäätiin. Ilman sen kummempia syyllisyydentunteita. Viime viikolla totesin, että nyt on levätty, löhötty ja lihottu ihan riittävästi ja on aika lopettaa tauko ja palata salille.

Alkuviikko meni töissä, mutta olin jo päättänyt, että viimeistään torstaina (vapaapäivä) menen. Ja näin tein. Oli tosi mukava mennä ja tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. Maltilla palauttelin kroppani mieleen tutut liikkeet ja olo oli mitä mahtavin treenin jälkeen. Olin tosi ylpeä itsestäni ja siitä, että en toistanut vanhaa kaavaa ja jättänyt hommaa kesken. Seuraava treenipäivä on jo laitettu korvien väliin.

 Odotan innolla myös tammikuun lopussa olevaa päiväkäyntiä Helsinkiin ja Teatteri Takomon esitystä "LÄSKI. Rasvainen monologi lihavuudesta." Se on kerta kaikkiaan pakko nähdä. Pelkästään jo siitäkin syystä, että monologin kirjoittaja ja esittäjä on toteuttanut sen, mitä olen joskus mielessäni ajatellut. Mutta nopeat syövät hitaat ja monesti olen todennut, että meikäläisen luovat ideat jäävät valitettavasti usein vain ajattelun tasolle. Ehkä siinä olisi seuraava iso asia, mikä minun pitäisi elämässä oppia. Tee ja toteuta. älä vain ajattele ja puhu.  

Siinä sitä onkin opettelemista elämän loppuun asti.