(kuva google: mtv.fi)

Luulin selvinneeni tästä talvesta ilman flunssaa, mutta nuhakuume iski lauantaina. Sen päivän sinnittelin vielä töissä, mutta pyhänä oli pakko antaa periksi ja hakea sairauslomaa. En hae sitä kovin helposti. Edellinen kerta taisi olla vuosi sitten, kun sairastin keuhkoputketulehduksen. Nyt kroppa kiittää nopeasta reagoinnista. Olo on vielä hutera, mutta pahin vaihe nuhasta on jo mennyt ohi, kun olen malttanut vain levätä.

Pikkuisen harmittaa, kun oli tarkoitus menna maanantaina salille. Itse asiassa olin sen kirjoittanut kalenteriinkin. Perjantaina on joka tapauksessa sovittu tapaaminen pt:n kanssa. Oli nimittäin pakko tunnustaa itselleni ja pt:lle, että ei tästä mun hommasta ihan omin päin vielä mitään oikein tahdo tulla. Olen vähän niin kuin koira, jonka koulutus on jäänyt kesken.

Syksyllä innostuin salista ja löysin hyvän pt:n, joka teki minulle rajoitteeni huomioon ottaen sopivan saliohjelman. Rajoitteella tarkoitan tässä nyt valtavaa kokoani ja tules-vaivoja polvissa ja olkapäissä, jotka rajoittavat joidenkin laitteiden käyttöä ja liikkeiden tekoa. Pääsin hyvään alkuun, mutta kun ohjatut treenit loppuivat, väheni myös salilla käynti. Toki siinä oli monenlaista elämän tapahtumaa, jotka veivät voimia, mutta omasta saamattomuudesta ja sohvan valitsemisesta salin sijaan tauko enimmäkseen johtui.

Niinä kertoina kun salille menin, fiilis oli tosi hyvä aina treenin jälkeen. Kropassa tuntui, että jotain on tehty ja askel lensi eteenpäin laahustamisen sijaan. Nyt on taas laahustettu. Eikä mielialakaan ole parhaimmasta päästä. Olisi ollut "helppoa" unohtaa koko juttu ja sanoa salijäsenyys irti, kuten kolme vuotta sitten tein, mutta jostain syystä en halua antaa tällä kertaa periksi omalle laiskuudelleni ja muutosvastarinnalleni.

Jos olisin ns. järkevä, olisin lyhentänyt silläkin rahalla velkojani, mitä pitempiaikaiseen pt-sopimukseen menee, mutta kohta taas olisin ottanut lisää velkaa maksettujen tilalle, kun tili, jää- ja herkkukaappi olisi tyhjä. Silti laihduttaminen ei ole ykköstavoite tässä jutussa vaan parempi fyysinen kunto ja iloisempi mieliala. Jonkinlaista ruokavalion järkeistämistä tämä juttu kyllä vaatii, mutta ennenkaikkea sitä, että joku vaikeisiin tapauksiin erikoistunut ammattilainen tuuppaa meikäläisen liikkeelle.

Olisihan se hienoa, jos olisi oma-aloitteisesti niin päättäväinen, että pystyisi itse tsemppaamaan itseään, mutta tällä hetkellä en pysty siihen ilman apua. Tässä puolikuntoisena ei usko itseen ole paras mahdollinen, mutta itseni tuntien uskallan sanoa, että olen taas into piukeana, kun ekoista treeneistä tulen.