Tänä keväänä olen lähtenyt itseni kanssa huikealle matkalle, jolla ei ole varsinaisesti määränpäätä. Nyt en puhu kuntoilusta enkä painonpudotuksesta, vaikka nekin liittyvät kiinteästi tähän projektiin. Olen laihduttanut ja lihonut elämäni varrella kymmeniä kiloja, mutta unohtanut siinä oravanpyörässä täysin oman itseni, ydinminäni ja syyt, miksi olen tehnyt niin. Vasta nyt olen alkanut hiukan ymmärtää, miten väärin olen itseäni kohdellut.

Jokainen pullukka tietää, että pitäisi laihduttaa. Niin sanovat lääkärisedät, terveystädit, muodin ja kauneuden "asiantuntijat", bmi-taulukot (joista et edes löydä painoasi), läskeille tirskuvat kersat ja teinit - puhumattakaan niistä lukuisista existä ja pakit antaneista, joille et kelvannut, koska olit liian lihava. Ja sinä uskot kaiken, yrität epätoivoisesti laihduttaa, että tulisit hyväksytyksi ja olet onneton.

Pahinta on se, että me suostumme tähän. Uskomme kaiken, mitä meistä sanotaan ja tuhlaamme älyttömiä summia huijareille, jotka keksivät mitä mielikuvituksellisimpia laihdutusmenetelmiä (lue = kidutusmenetelmiä). Jo lapsena alitajuntamme tallettaa sukulaistätien ja -setien kommentoinnit pyöreydestämme. Koulukiusaajat pitävät huolen, että tunnemme olevamme muita huonompia, koska olemme niiiin läskejä.

Jo lukutaito ja näkökyky vahvistavat kuvaamme siitä, miten paljon huonompia ihmisiä olemme, kun emme sovi standardimittoihin. Komedioissa ja sketsisarjoissa on aina se kiintiöläski, jolle saa nauraa. Tosi-tv:n suurimpia sankareita ovat ne, jotka ovat onnistuneet kuihduttamaan itsensä lyhyessä ajassa niin paljon pienemmiksi, että nahka roikkuu joka puolella.

Parisuhdemarkkinoilla täytyy olla tosi vahva persoona säilyttääkseen rippeet itstunnostaan - tai sitten etsiä kumppania, jolla on läskifetissi. Hohhoijaa, sanon minä. Ja samalla tunnen olevani onnekas, kun olen selvinnyt teini-iästä tappamatta itseäni ja lukuisista eroista menettämättä täysin uskoani toiseen ihmiseen ja parisuhteeseen.

Olen miettinyt viime aikoina, miksi olen suostunut kaikkeen tähän. Olen antanut ihmisten sanomisien ja mielipiteiden manipuloida minäkuvaani. Olen saanut kuulla joskus minuun muka rakastuneelta ihmiseltä, että olen hylje, valas, pigviini, idiootti, tyhmä, hullu jne. Olen antanut kohdella itseäni huonosti ja sen myötä alkanut itsekin suhtautua itseeni halveksivasti. Olen suostunut häpeämään itseäni, kokoani, painoani, läskejäni ja unohtanut sen upean ihmisen, joka tuon kaiken ulkoisen kuoren alla on.

Luitte oikein. Kehuin itseäni, vaikka sukupolveani on opetettu jo lapsesta saakka, että itseään ei pidä kehua. Pitää olla nöyrä ja vaatimaton ja kääntää sen kuuluisan toisen posken ja ottaa kiitollisena vastaan sen kaiken paskan, mitä vielä huonommilla itsetunnoilla varustetut ihmiset katsovat oikeudekseen päällesi kaataa.

Olen jo sen verran elämää nähnyt ja kokenut, että enää en suostu siihen. Minun ei tarvitse miellyttää ketään - kunhan maksan veroni ja velkani ja elän lainkuuliaisesti. On yksi p:n hailee, mitä minusta itselleni merkityksettömät ihmiset minusta ajattelevat. Ja ne, joilla on merkitystä, näkevät minut sellaisena kuin olen - kiloista riippumatta. Ei minun tarvitse tuhlata aikaani ja ajatuksiani epäolennaisuuksiin tai ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä elämäni kanssa.

Tälle tielle olen lähtenyt. En hikoile salilla ja maksa maltaita personal trainer - palvelusta siksi, että tulisin hoikemmaksi ja hyväksytymmäksi. Teen sen siksi, että voin treenien jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti paremmin. Iloitsen siitä, että kunto kohoaa ja olkapää- ja polvikivut vähenevät. Jaksan paremmin, nukun paremmin. Traineri tukee minua matkallani, antaa palautetta edistymisestä ja näyttää tien, vaikka työ on itse tehtävä.

Minulla on vielä paljon oppimista, erityisesti suhtautumisessa ruokaan ja syömiseen. Tunnesyöjälle se on loppuelämän taistelu. Ei minun tarvitse taistella niin paljon herkkuja vastaan kuin oman ajatusmaailmani kanssa. Minun pitää oppia olemaan armollinen itselleni. Ei ole olemassa kiellettyjä ja sallittuja syömisiä. Määrä, laatu ja syömisen taustalla olevat syyt ovat tärkeämpiä. Kun syön järkevästi ja säännöllisesti enkä ahda itseäni täyteen, ei kohtuullinen ja hallittu herkuttelu ole paha asia.

Jos voin hyvin, olen liikkunut ja mieliala ok, ei ole katastrofi, vaikka joka punnituskerralla paino ei olisikaan tippunut. Enhän ole pyrkimässä Guinnesin Ennätysten kirjaan! Terveys, kunto ja hyvinvointi ovat paljon tärkeämpiä. Painon tippuminen tulee siinä sivussa ikäänkuin bonuksena. Ja vaikka se paino tippuisikin, se ei tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. Elinikää ja terveyttä se saattaa kyllä pidentää, mutta ei säästä elämän loppumiselta.

Ja kaikkein tärkein - minä en todellakaan ole enää se, joka antaa pitää itseään kynnysmattona.