(Kuva kopioitu Facebookista)

 

Olipas osuva sarjakuva jälleen Viivin ja Wagnerin tekijältä. Sopii kuin nenä päähän, sillä erotuksella, että olen vielä tähän asti (pe-aamu klo 8 + jotain) onnistunut olemaan ostamaan yhtäkään konvehtirasiaa. Suklaalevyjä on tälläkin viikolla jo mennyt peräti 1 + 1/2 + 1/2. Nuo puoliskat ei todista tahdonlujuudesta vaan siitä, että jaoimme ne isännän kanssa. Että näin.

Konvehtirasiat olivat tulleet kauppaan sillä välin, kun olin Leppävirralla ottamassa ensimmäisiä askelia kohti pysyvää muutosta. Pian mennään taas. Tunnen itseni aikamoiseksi luuseriksi lukiessani kurssitovereiden hehkutuksia suljetussa keskusteluryhmässämme. Porukka on pistänyt parastaan liikunnan ja ruokavalion suhteen. Paitsi minä.

En tiedä, mistä johtuu, mutta jokin nyt vastustaa. Itse kurssissa tai sen opeissa ei ole mitään moitittavaa, ei missään nimessä. Hanskoja en liioin ole lyömässä tiskiin sen enempää liikunnan kuin järkevän ruokavalionkaan suhteen, vaikka nyt on taas mennyt vähän heikommin näiden suhteen. Ruokapäiväkirjan pitäminen masentaa enemmän kuin innostaa. Liikunnan harrastamattomuudesta on syyllinen olo ja huono omatunto.

Puntaria en sen sijaan ole vältellyt. Käyn siinä sen verran, että pidän huolen ainakin siitä, että pudotetut kilot eivät tule takaisin. Se on itselleni asettama minimitavoite. Järki sanoo, että itsensä syyllistämisen sijasta pitäisi olla nyt armollinen itselleen. Kahlata läpi kaamoksen, pitää huolta itsestään, nauttia elämän pienistä asioista ja jatkaa sitten uudella innolla, kun on siihen valmiimpi.

Sen verran olen itseni kanssa eteenpäin päässyt, että löydettyäni Elina Alasentien kirjoittaman kirjan "Joka kodin raivausopas - ja sillä siisti" (lukeminen vielä kesken), olen innostunut kirjan ajatuksista ja aion ottaa sen oppeja käyttöön tulevaisuudessa. Ei sitten joskus kun vaan ihan oikeasti.

No niin, nyt ajattelette, että se on vielä uusavutonkin. Sen kiistän. En ole uusavuton. Osaan siivota ja tykkään siitä, että tavarat ovat paikoillaan. Jostain syystä en vain saa aina itsestäni irti sitä, että tarttuisin toimeen. Allekirjoitan kirjassa mainitut kolme kaaoksen syytä: 1. Tavaraa on yksinkertaisesti liikaa. 2. Kaikille tavaroille ei ole omaa paikkaa. 3. Tavaroita ei laiteta käytön jälkeen omille paikoilleen. Nämä kaikki sopivat omaan huusholliini ja käytökseeni.

Harjoittelimme Leppävirralla myös tietoisuustaitoja, esim. tietoista syömistä. Koska syöminen sujuu sekä tietoisesti että tiedostamatta, laajensin käsitettä ja olen harjoitellut tietoista siivoamista. Tässä se tarkoittaa sitä, että viime perjantaina tein tietoisen päätöksen, että en avaa tv:tä enkä Watsonia ennenkuin olen siivonnut kämpän. Tällä kertaa se tarkoitti imurointia, mikron ja vessan pesemistä. Pölyjen pyyhkiminen (inhokkisiivoustyö nro 1) sai jäädä seuraavaan harjoituskertaan.

Illalla napsautettiin vielä sauna lämpiämään. Lauantaina leivoin valmistaikinapohjasta omenapiirakkaa ja tein pari pellillistä pizzaa. Oli hyvin kotoinen olo ja olin itseeni ja tekemisiini tyytyväinen. Tiedän, että nyt joku ajattelee, että "mitä ihmeellistä tossa nyt on, ihan normaaleja juttuja, joita moni tekee tekemättä niistä sen suurempaa numeroa" - ja tuntee itsensä taas astetta paremmaksi ihmiseksi. Se hänelle / heille suotakoon. Pitäkööt mun puolesta tunkkinsa.

Asia on nimittäin niin, että kukaan ei voi tietää, miltä toisesta ihmisestä oikeasti tuntuu. Vanha sanonta "suutarin lapsella ei ole kenkiä" sopii moneen asiaan elämässä. Vaikka ihminen - tässä tapauksessa minä - täyttää ne "normaaliuden kriteerit" (onko tyhmempää kuin sana normaali), että olen keskimääräistä pidemmälle kouluttautunut, käyn töissä, kykenen huolehtimaan asioistani - mikä tarkoittaa sitä, että maksan laskuni, lainani, en ole (vielä) ulosotossa enkä tarvitse edunvalvojaa - elämässäni saattaa olla osa-alueita, joista suoriutumiseni ei ole aina niin helppoa.

Olen tullut siihen tulokseen, että ylipainoa, ruokavaliota ja liikunnan vähyyttä suurempi ongelma elämässäni on saamattomuus. (Nyt en tarkoita mitään kaksimielistä!) En vain saa aikaiseksi asioita, vaikka tiedän, että ne pitäisi tehdä, osaisin kyllä ne tehdä ja olen jopa suunnitellut tekeväni ne. Tämä on tullut esiin myös parisuhteessa. Isäntä on sanonut, että vaikeinta kanssani on ollut tottua siihen, että suunnittelen aina asioita, jotka sitten jäävät tekemättä, kun muutan mieleni tai suunnitelmani. Yksi hyvä esimerkki tästä on se, että opiskeluaikana, kun olisi pitänyt lukea tenttiin, aloin siivoita kaappeja.

Laiskuus olisi liian helppo selitys yksinään saamattomuudelleni. Sen taustalla on vakavempiakin asioita. Nimittäin taipumus alakuloisuuteen ja masennukseen. Tämä voi tulla niille yllätyksenä, joiden mielestä olen niin helvetin hauska tyyppi arkielämässä. En ole niin vakavasti masentunut, että se olisi estänyt minua selviytymästä esim. opiskelu- ja työelämästä. Olen myöskin hakenut ja saanut apua masennukseeni. Kohdallani se ei vain ole sellainen asia, joka olisi ns. parannettavissa. Se on osa minua, yksi luonteenpiirre, jonka liitän kohdallani luovuuteen. Ja olen oppinut elämään masennustaipumukseni kanssa.

Olen saanut palautetta siitä, että miksi avaudun henkilökohtaisista asioista. Mutta olen saanut myös päinvastaista palautetta, kiitosta rohkeudestani ja avoimuudestani. Kohdallani avautuminen helpottaa elämää. Minun ei tarvitse tuhlata energiaa siihen, että esittäisin olevani jotain muuta mitä en ole. Se vasta raskasta olisi. Olen tällainen, ota tai jätä. Joko hyväksyt minut tai sitten et. Niin yksinkertaista se on.

Haluan myös olla siinä mielessä erilainen, että en jaksaisi pitää muoti-, käsityö-, leivonta- tai sisustusblogia. Niitä on pilvin pimein. En myöskään halua ylläpitää sellaista valheellista kuvaa elämästä, että kaikki olisi aina hyvin tai että elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista tai että kaikki ihmisen ongelmat ja ikävät asiat olisivat korjattavissa positiivisella ajattelulla. Uskon, että meitä samoin ajattelevia ja tuntevia on paljon. Enemmän kuin kiiltokuvakuplassa eläviä.

Elämä on välillä ihanaa, mutta se on myös kurjaa ja raadollista. Me juhlimme välillä häitä, vietämme välillä hautajaisia. Syntymä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Ja kauneus on katoavaista. Fraaseja, tiedän. Mutta silti niin totta. Siksi tämä blogi.