(Kuva: yle.fi)

Kaksi kk ilman tupakkaa ja yhteiseloa C-PAP-laitteen kanssa alkaa olla täynnä. Laite oli tosin muutaman viikon pois käytöstä pitkittyneen flunssan ja nenän tukkoisuuden takia. Joskus on hiukan haikea olo, mutta pääosin olen todella tyytyväinen omaan ja avomieheni savuttomuuteen. Kun kuuntelen pitkään ja paljon tupakoivien yskimistä ja näen, miten tupakanpolton aiheuttama syöpä kuihduttaa ihmisen harmaaksi varjoksi, toivon sydämestäni, että minun ei tarvitsisi enää koskaan polttaa tupakkaa.

Kahden kk:n jälkeen ihmettelen, miten helposti tupakasta luopuminen loppujen lopuksi kävi. Yrityksiä ja onnistumisia on ollut elämän varrella muutamasta kk:sta 11 vuoteen, mutta aina jokin mielenhäiriö on saanut palaamaan sauhuttelun pariin. Osan paluista syineen muistan hyvin, osaa en.

Suhtaudun tähän asiaan kuitenkin vähän samalla lailla kuin alkoholisti viinaan. Tiedän, että ainoa keino pysyä savuttomana on olla polttamatta. En voi kokeilla, koska itselläni ei onnistu "silloin tällöin" tai "kohtuudella" polttaminen. Joko poltan tai en, thats it. Se on tämän riippuvuuden kirous.

Siitä olen onnellinen, että sama ei päde kohdallani alkoholiin. Olisi kamalaa, jos en voisi joskus ottaa ruoan kanssa paria lasillista viiniä. Senkin ajan olen elänyt, että alkoholilla oli liian suuri osuus elämässäni, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. Kuten monesta muustakin ikävästä asiasta.

Siitä olen kuitenkin vähän huolissani, että riippuvuuksien määrä on vakio. Nyt on taas herkut maistuneet hiukan liikaa ja vaaka heilahtanut muutaman kilon ylöspäin. En ole jaksanut panostaa liikkumiseen. Siltä osin en ole kovin tyytyväinen itseeni ja elämääni tällä hetkellä.

Olen silti vain ihminen ja ymmärrän, että kaikkea ei jaksa eikä pysty samanaikaisesti. Nyt kun kolmen viikon kesäloma näkyy jo työvuorolistalla, olen suunnitellut, että korjaan asian. Fillarin voi pyyhkiä polyistä ja pumpata renkaat täyteen. Jos on huonompi sää tai sataa, uimahalli (ainakin jossain) on auki eikä salikortti ole vielä hämähäkinseittien peitossa.

Huomaan nimittäin itsestäni, että kahden kk liikunnan harrastamattomuus alkaa jo tuntua kropassa sekä fyysisesti että henkisesti. Kroppa kaipaa jo muutakin kuin sohvalla löhöilyä ja suklaan mussuttamista. Positiivista sinänsä, että tunnistan itsessäni tuon liikunnan ja terveellisemmän ruokavalion tarpeen. Enää se ei ole "pitäisi" vaan se on vaatimus - kroppani haluaa ja tarvitsee sitä, muuten ei hyvää seuraa.

Näköjään pullukkakin voi vielä oppia jotain uutta ja ennen tunnistamatonta. Vielä kun saisi sen siivoushimon, järjestelmällisyyden, taloudellisuuden, sosiaalisuuden kaipuun jne veriinsä niin jo olisi kodin hengetärtä ja talousihmettä kerrakseen. Mutta olisinko silloin enää minä, omalaatuinen itseni?

PS. Jouluverhot vielä kyllä vaihdan kesäisempiin ennen kuun vaihdetta. Ikkunoiden pesu saa vielä jäädä... :D