IMG_1829.jpg

Kuva: Ystävän tekemä mansikka-marenkikakku, juhannusaatto 2016 Vaasassa.

 

Pullukkablogista, päivää! Ja maukasta juhannusta. Toista blogia päivittäessäni etsin kovalevyltä kuvia, jotka tuovat mieleen mukavia muistoja menneiltä kesiltä ja juhannuksilta. Tuolloin piipahdimme juhannusaattona ystäväpariskunnan luona Vaasassa ja saimme nauttia yllä olevaa herkkua. Nyt, kun on juhla ja juhannus - jota me vietämme tänä vuonna pitkästä aikaa kotona - lupaan, että tässä postauksessa ei ole sanaakan laihdutuksesta, kaloreista tai itsekurista!

Tämä kesä menee viikon lomaa lukuunottamatta töissä, koska lomaoikeutta ei ole vielä kertynyt uudessa virassa. Korona-aikana olen ollut joka päivä fyysisesti työpaikalla. Kun korona sulki virastot ja ruokalat, myös meidän työpaikkaruokalan, mikä oli tilanteeseen nähden täysin ymmärrettävää, mutta itselleni ja monelle muulle suuri pettymys. Onneksi joku keksi korvaavan ratkaisun. Paikallinen yritys Kotipata (Kauhajoki) mahdollisti ruoka-annosten tilaamisen ja toimittamisen työpaikalle säännöllisesti arki-päivisin klo 11. Se oli monelle pelastus, kiitos heille siitä.

Nyt, kun virasto menee heinäkuuksi kiinni ja suurin osa kolmen eri työnantajan palveluksessa olevista työntekijöistä on lomalla / lomautettuna, on turvauduttava omiin eväisiin. Hankin sitä varten jo pienen kylmälaukun ja kaksi pientä kylmäkallea. Kun työmatka kestää vajaan tunnin, ei houkuttele kuljettaa ruokaa helteellä ilmastoimattomassa autossa. Nyt joku, jolle meikäläisen koko on pilkan / huvittuneisuuden aihe, ajattelee tietysti, että "mitä muutakaan se läski ajattelee kuin ruokaa". 

Oli kyseessä sitten lihava tai laiha tai minkä muotoinen ihminen tahansa, ruoka on yksi elämän perusasioista. Ilman ruokaa emme pysyisi terveinä emmekä voisi jatkaa elämää kovin kauan. Kun on vuosia kulkenut eri työpaikoissa, milloin eväissä, milloin syöden kiireellä vaipan vaihtojen välissä ( päiväkodissa ja palvelukodeissa) ja metelin keskellä pikaisesti talon epätasalaatuista ruokaa, osaa antaa arvoa mahdollisuudelle työpaikkaruokailuun, joka on kellokortilla omaa aikaa. Kukaan ei tule kaivamaan nenää eteeni tai oven suussa ei huudeta tupakkaa. 

Korona-aikana, kun työpaikkaruokala on ollut kiinni ja olemme ruokailleet osittain kahvihuoneissa, osittain omissa työhuoneissa, olen kaivannut työpaikkaruokalan ilmapiiriä, puheensorinaa ja niitä ihmisiä, joita en ole nyt moneen kuukauteen nähnyt edes vilaukselta. Ruokailu ja ruokatunti, jonka pituuden voit itse päättää, koska se ei ole työaikaa, on paljon muutakin kuin perustarpeen tyydyttämistä. Se on osa sosiaalista kanssakäymistä ja verkostoitumista sekä tilaisuus tutustua ihmisiin, joita ei välttämättä oman työn puitteissa tapaa. Itselleni se on ollut viimeisen kahden vuoden aikana myös iloisia jälleennäkemisiä ihmisten kanssa, joita en ole kohdannut kymmeniin vuosiin. Olen tavannut vanhoja, peruskouluaikaisia luokkakavereita, vanhoja opiskelu-, työ- ja harrastuskavereita, sukulaisia, yhteistyökumppaneita vuosien varrelta. Tämä kaikki sen jälkeen, kun olen palannut töihin synnyinpaikkakunnalleni, josta muutin pois noin 20 v. sitten.

Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen, ruoan merkitykseen elämässä. Se on iloinen asia, mutta monelle se voi olla myös painajainen. Kuulun niihin, joiden elämään ruoka ja syöminen on vaikuttanut myös negatiivisesti. Nuorempana minulla on ollut paha ahmimishäiriö, minkä seurauksena olen ollut lihava koko ikäni. Joskus olen laihtunut useampia kymmeniä kiloja, mutta ne ovat tulleet ajan kanssa takaisin. Kukaan ei voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt tehdä muutosta asiaan. Suurin muutos, jonka olen onnistunut tekemään, on muutos ajattelutavoissani. 

Olen lihava, se on totta. Lihavuus on aiheuttanut minnulle sairauksia, sekin on totta (uniapnea, nivelrikko). Lihavuus ei ole kuitenkaan estänyt minua pääsemästä eteenpäin elämässäni. Olen opiskellut, saanut vakituisia työpaikkoja (nyt kolmas), ollut pitkissä parisuhteissa (nyt neljäs ja toivottavasti viimeinen), käynyt uimassa, ollut maanpuolustuskurssilla, käynyt salilla, esiintynyt näyttämöllä kohtauksessa, jossa olen vaihtanut vaatteita ja ollut hetken alusvaatteisillani jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tarkoitus ei ole tehdä tästä ansioluetteloa vaan kertoa, että lihavakin ihminen voi elää rikasta ja monipuolista elämää - jos haluaa.

Jotta tämä ei menisi lihavuuden ylistykseksi, asialla on tottakai toinenkin puolensa. Tiedän, että olen monessa kategoriassa riskiryhmää, kun terveydestä puhutaan. On asioita, joita en voi tehdä painoni vuoksi. Tunnistan painon ja kuntoni vaikutuksen mielialaani. Paino on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Mutta, aina on se mutta. Hoikka ja hyväkuntoinenkin ihminen voi sairastua. Kaikki me kuolemme joskus. Mistään elintärkeästä, en ole joutunut luopumaan, koska en muutenkaan välitä huvipuistolaitteista. Jos lihavuus on ollut suurin syy parisuhteen päättymiseen, niin turhamaisesti ajatteleva mies joutaakin mennä. 

Haluan sanoa tällä kirjoituksella; Ihmiset, uskaltakaa elää! Älkää antako painon / koon / vyötärön ympäryksen määrittää elämäänne. Älkää yrittäkö muokata itsestänne sellaista, mitä oletatte muiden haluavan. Olkaa uskollisia itsellenne. Ihmisen arvo ei ole painossa, ulkonäössä, varakkuudessa tai muussa ulkoisessa asiassa. Nyt kun vietätte keskikesän juhlaa ja olette kenties herkkupöydän äärellä, älkää olko itsellenne ankaria ja ajatelko "tuota en voi / saa ottaa...". Ketään en kehota itseään ahmimaan niin täyteen, että tulee kipeäksi / huono olo, mutta jos mielenne tekee nauttia, nauttikaa. Muutaman päivän päästä tämäkin juhannus on ohi. 

Herkullista juhannusta Pullukkablogin lukijoille!