Kuva: Pixabay

Kaksi vuotta koronaa. Riittäisi jo. No, toisaalta se on ollut hyvä tekosyy pysytellä sohvan nurkassa, olla tapaamatta ihmisiä juuri muualla kuin töissä tai satunnaisesti kaupassa. Sosiaalinen kanssakäyminen on siirtynyt Teamsiin. Mieli ei siltikään haluaisi hyväksyä sitä, että tämä on uusi normaali. 

Puntari pölyttyy kaapin alla. Viimeksi taisi huutaa erroria. Ei tee mieli katsoa, mitä se näyttää. Olohuoneessa on vähän yli vuosi sitten hankittu uusi huonekalu ja sisustuselementti, kuntopyörä. Sekin on aika pölyinen. Katse osuu siihen kyllä päivittäin. Ja käsi, kun otan sen toisesta sarvesta tukea noustessani sohvalta ja venytellessäni liian pitkästä löhöämisestä jäykistyneitä nivelrikkoisia polviani. 

Mikä hemmetti tässä on niin vaikeaa!!! Olen elämäni varrella onnistunut lopettamaan liiallisen alkoholinkäytön yli 15 v. sitten ja tupakanpolton kokonaan 5 v. sitten. Yli 20 v. sitten hävitin kropastani yli 30 kg ylimääräistä rasvaa, mutta se piru on ujuttautunut takaisin vuosien saatossa korkojen kanssa. Kun Suomen ensimmäiseen Suurimpaan pudottajaan etsittiin osallistujia  vajaat 20 v. sitten, olisin pistänyt hakupaperit menemään, mutta silloinen miesystäväni kielsi. Hän harrasti ju-jutsua ja mittaili vyötärönsä ympärystä, eikä olisi kestänyt sitä häpeää, mikä siitä olisi tullut, jos kaikki hänen tuttunsa olisvat nähneet televisiosta miten valtavan lihava akka hänellä on! 

En tiedä, olisinko päässyt tai olisiko siitä tullut mitään, mutta tuo hakematta jättäminen on asia, jota kadun. Kahdesti olen ollut menossa lihavuusleikkaukseen, mutta niiden perumista en kadu. Itse leikkaus ei pelottanut, mutta en usko, että olisin kestänyt psyykkisesti sitä, että en enää koskaan sen jälkeen olisi voinut syödä normaalisti. Tiedän, että moni on saanut sen avulla terveemmän elämän, mutta jokin sisimmässäni vastustaa siihen suostumista, vaikka sitä on lääkäri ehdottanut jo vuosia sitten. 

Välillä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, välillä häpeän itseäni ja heikentynyttä fyysistä toimintakykyäni. Fakta on se, että minulla on kyynärsauvat apuvälinelainaamosta pitkäaikaislainassa. Käytän yhtä kyynärsauvaa apuna siellä, missä on rappusia. Hävettää tunnustaa, mutta en pääse enää kulkemaan rappusia, ellei niissä ole kaidetta tai kyynärsauvaa ei ole mukana. 

Tiedän, että jos pudottaisin painoa ja alkaisin liikkua säännöllisesti (kuntopyörä, uinti, kuntosali) tilanne voisi parantua huomattavasti. Itse nivelrikko ei parane, mutta sen eteneminen hidastuisi ja kivut helpottaisivat. Kysymys kuulukin nyt, että miksi olen niin tyhmä / laiska / saamaton, että en tee sitä? Ensimmäinen askel on se kaikkein vaikein. Ja se pitää ottaa pään sisällä.