(Kuva bixabay)

Ei se vielä oikein peilikuvassa näy eikä kropassa tunnu, mutta torstaiaamuna vaaka sen näytti, että 12,6 kg olisi meikäläisen massasta jonnekin hävinnyt. Toki tämä punnitus on kotivaa´alla, jota en ole voinut aikoihin käyttää, kun vaaka ei ole suostunut näyttämään muuta kuin että liikaa on hänellekin. 

Olen nyt syönyt 2 kk Mysimbaa, ruokahalua vähentävää ja epäterveellisten herkkujen ahmimisen mielihyvää hillitsevää lääkettä. Annostusta olisi pitänyt nostaa ohjeen mukaan viikon välein siten, että 1+0, 1+1, 2+1 ja 2+2 neljännestä viikosta lähtien. Olen pitäytynyt yhdessä tabletissa aamuisin, koska se tuntuu riittävän. Pärjään vähemmällä ruoalla ilman liiallista nälkää tai tarvetta tunnesyömiseen. Sain lääkkeeseen myös osittaisen Kela-korvauksen puoleksi vuodeksi. 

Leikkauspolulle vaadittava 5 % on jo ylitetty, mutta omaan tavoitteeseeni on vielä vajaat 5 kg ennen kuin varaan lääkärille uuden ajan ja laitetaan uusi lähete menemään. Haluan pelata varman päälle, ettei sitten tule sanomista, että ei vielä riitä. Toivon, että kun polku keskussairaalassa oikeasti alkaa (tutkimukset, haastattelut, labrat ym.), tulen kohdatuksi potilaana asiallisesti ja inhimillisesti. Se ei ole aina itsestäänselvää. Meitä sairaalloisen ylipainoisia kohdellaan terveydenhuollossa joskus hyvinkin alentuvasti ja meitä saatetaan pitää jotenkin tyhminä, joille puhutaan kuin lapsille. 

Toivon, että minua kuunnellaan ja toiveeni huomioidaan. Tarkoitan tällä sitä, että entisenä syömishäiriöisenä en kaipaa alipainoisen ja tiukkapipoisen ravintoterapeutin ohjeita siitä, mitä saa ja mitä ei saa syödä painonpudotusvaiheessa. Ohjeet syömiseen leikkauksen jälkeen ovat kyllä paikallaan.  Ruokien lajitteleminen kiellettyihin ja sallittuihin on varma keino ruokkia syömishäiriöitä. Toivon myöskin, että saan mahdollisuuden toteuttaa ennen leikkausta vaadittavan noin neljän viikon ENE-dietin ruokavaliolla pussikeittojen sijaan. Pussikeittodietti on itselleni yhtä vaarallinen kuin yksi paukku alkoholistille. 

Itselleni pääasia ei ole laihtuminen vaan tasapainoisen ruokavalion ja elämäntavan sisäistäminen. En ole siis millään dieetillä enkä laihdutuskuurilla. Ei ole olemassa kiellettyjä eikä sallittuja ruokia. Haluan sellaisen yhteyden elimistööni, että ymmärrän mitä se kulloinkin tarvitsee. Monipuolinen, tavallinen ruokavalio. Kohtuullisen kokoisia annoksia. Herkkuja hallitusti. Ei tunnesyömistä. Tällä konseptilla olen päässyt hyvin alkuun. Matka on pitkä, mutta minulla on aikaa. Haluan voida hyvin, sekä fyysisesti että henkisesti. Leikkaus auttaa sitten myöhemmin homman viimeistelyssä.

Ennen kuin täytin 50, aloitin projektin, että ennen merkkipäivää 50 kg pois. Niihin aikoihin ja niillä suunnitelmilla aloitin tämän blogin heinäkuussa 2013. Suuret oli suunnitelmat, mutta motiivit väärät. "Kyllä minä vielä teille näytän"- motiivi ei kanna pitkälle. Elämä vie ja sille jää aina toiseksi. Se on vähän sama kuin niillä, jotka yrittävät raitistua tahdonvoimalla ja sisulla. Raittiudesta tulee suorittamista, mutta sisäinen raitistuminen jää puuttumaan. Tiedän tämän asian työstäni monenlaisita riippuvuuksista kärsivien ihmisten kanssa. 

Pohjakosketus, nöyryys ja oman voimattomuuden tunnustaminen ovat avain toipumiseen. Myös itselläni. Oma pohjakosketukseni oli se, kun ymmärsin miten huonosti pääsen enää liikkumaan. Kaksi viikkoa neljän seinän sisällä lähes liikuntakyvyttömänä saivat nöyrtymään. Ymmärsin, että laihdutusleikkauksen hyväksyminen on ainoa vaihtoehto. Omin voimin en terveyttäni saa takaisin. Leikkaus ei silti ole mikään poppaskonsti. Ennen sitä ja sen jälkeen tehtävä työ ja elämäntapamuutos on vielä tärkeämpää. 

Vaikka olen usein ollut rempseä ja rohkea, näkynyt ja kuulunut, niin silti olen ollut sisimmässäni onneton ja kärsinyt siitä, että en voi fyysisesti ja psyykkisesti hyvin. Olen nauttinut elämästä, tehnyt kaikkea kivaa ja ylittänyt joissain asioissa itseni, mutta sisimmässäni olen tuntenut itseni usein epävarmaksi omassa kropassani ja tuntenut alemmuutta sairaalloisen lihavuuteni takia. En ole välittänyt - enkä välitä siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, mutta kun liikkuminen on vaikeaa ja kivuliasta, en ole voinut nauttia kaikista niistä asioista, joista olisin halunnut. Moni kiva asia ja meno on jäänyt viime vuosina sen vuoksi väliin.

Nyt, kun olen päässyt itseni kanssa asioissa eteenpäin, ei minua nolostuta liikkua keppien kanssa. Päinvastoin - huomaan käveleväni keppien kanssa paljon kevyemmin ja ryhdikkäämmin kuin ilman keppejä vaappuen. Ja polvikin on jo parantunut. Pääsen autoon istumaan samoin kuin ennenkin, noustessa vielä vältän kiertoliikkeitä. Jossain vaiheessa - kun olen siihen valmis - liikunta tulee mukaan kuvioihin, mutta en halua itseäni siihen pakottaa ennenkuin siltä tuntuu, että nyt haluan aloittaa. Etenen omaa tahtiani ja niin kuin hyvältä tuntuu. 

Näihin ajatuksiin, näihin tunnelmiin. Palataan taas.