(Kuvaaja Roine Piirainen, Kuvia Suomesta)
Edellinen Pullukkablogiin helmikuussa kirjoittamani artikkeli tallentui vahingossa tuohon toiseen blogiini (Elämänmittainen matka - eli omen tien kulkijan tunnustuksia). Laiska kun olen, en jaksanut sitä siirtää tälle puolelle. Mutta tuolloin - 20 kg oli mennyt rikki. Laihdutusleikkausjonosta silloin tiedustellessani sain tietää, että 60 ihmistä on jonossa ja seuraavan vaiheen kutsujonossa olivat vuoden 2022 alussa lähetteen saaneet. Viimeisin tieto on, että huhtikuussa prosessiin ovat saaneet kutsuja kesällä 2022 lähetteen saaneet. Oma lähetteeni hyväksyttiin marraskuussa 2022, joten odotan malttamattomana tuleeko kutsu vielä ennen kesää vai meneekö syksyyn. (Pessimisti-minä tietää, että se menee varmaan syksyyn...)
Tuon helmikuun jälkeen en ollut käynyt vaa´alla. Pääsiäisen aikoihin - ja sitä ennen - herkut taas maistui. Pääsiäislimppu, persikka-rahkapiirakka, pasha ja suklaa. Tein sitten sen virheen, että menin pääsiäisen jälkeen heti ti puntariin. Plussaa 3,5 kg. No, ei se ollut yllätys, kun ylävatsan kuoppa oli täyttynyt ja muuttunut pyöreämmäksi. Töissä on kuitenkin ruokavalio pitänyt, siitä olen iloinen. Eniten ottaa päähän se, että en ole jaksanut alkaa kuntouttamaan itseäni. Pääsen kyllä liikkumaan keppien kanssa, mutta välillä pitkän istumisen jälkeen seisomaan nousu on kankeaa. Välillä tämä odottaminen ottaa hermoon. Tiedän, että ilman leikkausta en pysty enää kovin paljoa painoa pudottamaan. Ja ennen kuin saan toiset 20 kg pois, en varmaan pysty / jaksa lisäämään liikuntaa, kun keppien kanssa se on niin hankalaa. Uiminen onnistuisi, mutta ei uima-altaaseen pääsy, kun en pysty kävelemään ilman keppejä ja keppien kanssa en pysy pystyssä uimahallin pesutilojen märällä lattialla.
Siitä olen iloinen, että jäät ovat sulaneet ja on lenkkarikeli. Liikkuminen on paljon turvallisempaa ja varmempaa. Jäätiköllä sai tikuttaa keppien jääpiikkien kanssa etanavauhtia. Sen huomaan selvästi, että lihasvoima on heikentynyt. Välillä olen toiveikas ja optimistinen, välillä masentaa tämä pitkä odotusaika. Se on itselleni täysin selvää, että leikkaus on ainoa vaihtoehto, jos haluan vielä elää mielekästä ja laadukasta elämää. Pitkään aikaan en ole ollut oikein missään, mutta pari viikkoa sitten olin ystävän kanssa Ismo Alangon konsertissa Rytmikorjaamolla Seinäjoella. Jännitin vähän, miten se ilta menee, jos ei löydy istumapaikkaa, mutta pelko oli turha. Ystävällinen työntekijä ohjasi meidät oma-aloitteisesti pyörätuolikorokkeelle ja toi meille vielä tuolit. Erinomaista asiakaspalvelua! Nyt uskaltaa lähteä toistekin johonkin muuhun kuin istumakonserttiin.
Vaikka elämä on pääasiassa mallillaan, siinä on liikkumisen lisäksi muitakin haasteita. Nautin työstäni, vaikka hyvinvointialueelle siirtyminen on tuonut paljon haasteita. Ohjelmien toimimattomuus, tiedon saamisen puute ja asioiden epäselvyys on välillä raastanut hermoja. Enemmän rasittaa oma taloudellinen tilanne, kun palkasta 3/4 menee velkojen ja laskujen maksuun. Mielessä on käynyt, että mitä järkeä tässä on. Se vaihtoehto, että pistäisi kämpän myyntiin, maksaisi velkansa pois ja muuttaisi vuokralle tuntuu yhä houkuttelevammalta. Olisi kiva, jos palkalla pystyisi joskus ostamaan uusia vaatteita vanhojen lumppujen tilalle - varsinkjin sitten, jos / kun pääsen leikkaukseen ja paino alkaa pudota. Miksi maksaa seinistä itsensä kipeäksi, kun täältä ei kuitenkaan mitään mukaansa saa eikä käärinliinoissa ole taskuja? Kommentoikaa!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.