Kuva Pixapay

Tällä viikolla on tapahtunut asia, jota olen odottanut viime marraskuusta. Sisätautien poliklinikalta soitettiin ja annettiin ajat ensimmäisiin tutkimuksiin ja tapaamisiin lihavuusleikkauspolulla. Joku kutsun saanut oli peruuttanut ja minä olen seuraavana jonossa. Kyllä tätä on odotettu! Toivo ja epätoivo ovat vaihdelleet. Välillä on tuntunut, että jaksan odottaa - välillä tunnelmat ovat olleet hyvin epätoivoiset. Ongelmana on ollut se, että en ole voinut jatkaa painonpudotusta auttavaa lääkitystä, koska se ei sovi yhteen toisen, itselleni vielä välttämättömämmän lääkityksen kanssa, josta pidin taukoa viime vuonna, mutta jonka totesin välttämättömäksi aloittaa uudelleen vuodenvaihteessa. Sen jälkeen olen yrittänyt keskittyä vain siihen, että pudotetut kilot eivät tulisi takaisin.

"Suutarin lapsella ei ole kenkiä" pätee itseenikin. Paasaan asiakkaille, että ensimmäinen askel päihderiippuvuuksista toipumiseen on myöntää avun tarpeensa ja luopua omavoimaisuudesta. Itse olin menossa laihdutusleikkaukseen jo yli 10 v. sitten. Alkututkimukset oli tehty, mutta sitten meni pupu pöksyyn. Ajatus, että en voisi sen jälkeen enää koskaan syödä "normaalisti" ahdisti. Ajattelin, että kyllä minä vielä pystyn laihduttamaan. Kuulostaa ihan samalta kuin alkoholisti kertoisi, että voi lopettaa juomisen koska tahansa, jos vain haluaa. Normaalisti ja epänormaalisti on syöty vuosikausia ja sen seurauksena lonkat ja polvet eivät tahdo enää jaksaa kantaa tätä massaa. Vähän sama juttu kuin että runsaasti alkoholia käyttävän maksa tai haima alkaa pettää. 

Parin viikon päästä on labrat, sokerirasituskoe ja sydänfilmi. Seuraavalla viikolla fysioterapeutin ryhmäkäynti ja ravitsemusterapeutti. Juhannusviikolla endokrinologian lääkärin vastaanotto. Muuten kesän aikana ei tapahdu mitään, koska monilla osastoilla on sulku. Asiat etenee sitten polun kaavan mukaisesti. Jos oikein optimistinen olen, toivon, että pääsen leikkaukseen syksyllä tai viimeistään talvella. Pessimisti-minä varautuu, että menee kevääseen. Mutta jo se, että asiat etenee, antaa toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Pidemmän ajan toiveena on päästä eroon kepeistä ja kuntoutua fyysisesti. Jos se edellyttää lonkkaleikkausta, se on mahdollinen sitten, kun paino on tarpeeksi alhaalla.

Olisihan se ollut hienoa, jos olisin pystynyt laihduttamaan ruokavaliolla ja liikunnalla puolet maksimipainostani ja olisin voinut antaa sitten asiasta haastatteluja lehtiin ennen- ja jälkeen kuvilla. Tai jos olisin hakenut vajaat 20 v. sitten Suureen pudottajaan, enkä jättänyt hakematta, kun silloinen avomies uhkasi erolla, jos olisin ohjelmaan mennyt - koska häntä olisi hävettänyt, kun hänen tuttunsa olisivat nähneet, kuinka lihavan naisen kanssa hän seurustelee. Meistä kaikista ei vain ole sankareiksi, kun on arki, työ, taloushuolet ja välillä koko elämä selviytymistaistelua itsensä ja omien kipukohtiensa kanssa. 

Olen sinut sen asian kanssa, että laihdutusleikkaus on ainoa vaihtoehto, jos haluan säilyttää liikuntakykyni ja elämänhaluni sekä käydä työssä eläkeikään saakka. Katsoin jostain laskurista, että se päivä on 1.1.2030. 7,5 v. hyvää työaikaa vielä siis, jos kroppa vain kestää. Tykkään niin paljon työstäni, että en vielä tosissani odota eläkkeelle pääsyä, vaikka rakastankin ajatusta vapaudesta. Haluan olla tulevaisuuden suhteen enemmän optimistinen kuin pessimistinen, vaikka ihmiskunnan älyllinen kehitys ei aina näytä lupaavalta. Vaikka en aina jaksa innostua kaikista asioista niin kuin nuorempana, haluan kuitenkin säilyä omana, joko niin rakastettavana tai ärsyttävänä itsenäni. Hieman pienempänä versiona kuitenkin.