Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 19. kesäkuu 2020

Elämän pieniä nautintoja ja jälleennäkemisiä

IMG_1829.jpg

Kuva: Ystävän tekemä mansikka-marenkikakku, juhannusaatto 2016 Vaasassa.

 

Pullukkablogista, päivää! Ja maukasta juhannusta. Toista blogia päivittäessäni etsin kovalevyltä kuvia, jotka tuovat mieleen mukavia muistoja menneiltä kesiltä ja juhannuksilta. Tuolloin piipahdimme juhannusaattona ystäväpariskunnan luona Vaasassa ja saimme nauttia yllä olevaa herkkua. Nyt, kun on juhla ja juhannus - jota me vietämme tänä vuonna pitkästä aikaa kotona - lupaan, että tässä postauksessa ei ole sanaakan laihdutuksesta, kaloreista tai itsekurista!

Tämä kesä menee viikon lomaa lukuunottamatta töissä, koska lomaoikeutta ei ole vielä kertynyt uudessa virassa. Korona-aikana olen ollut joka päivä fyysisesti työpaikalla. Kun korona sulki virastot ja ruokalat, myös meidän työpaikkaruokalan, mikä oli tilanteeseen nähden täysin ymmärrettävää, mutta itselleni ja monelle muulle suuri pettymys. Onneksi joku keksi korvaavan ratkaisun. Paikallinen yritys Kotipata (Kauhajoki) mahdollisti ruoka-annosten tilaamisen ja toimittamisen työpaikalle säännöllisesti arki-päivisin klo 11. Se oli monelle pelastus, kiitos heille siitä.

Nyt, kun virasto menee heinäkuuksi kiinni ja suurin osa kolmen eri työnantajan palveluksessa olevista työntekijöistä on lomalla / lomautettuna, on turvauduttava omiin eväisiin. Hankin sitä varten jo pienen kylmälaukun ja kaksi pientä kylmäkallea. Kun työmatka kestää vajaan tunnin, ei houkuttele kuljettaa ruokaa helteellä ilmastoimattomassa autossa. Nyt joku, jolle meikäläisen koko on pilkan / huvittuneisuuden aihe, ajattelee tietysti, että "mitä muutakaan se läski ajattelee kuin ruokaa". 

Oli kyseessä sitten lihava tai laiha tai minkä muotoinen ihminen tahansa, ruoka on yksi elämän perusasioista. Ilman ruokaa emme pysyisi terveinä emmekä voisi jatkaa elämää kovin kauan. Kun on vuosia kulkenut eri työpaikoissa, milloin eväissä, milloin syöden kiireellä vaipan vaihtojen välissä ( päiväkodissa ja palvelukodeissa) ja metelin keskellä pikaisesti talon epätasalaatuista ruokaa, osaa antaa arvoa mahdollisuudelle työpaikkaruokailuun, joka on kellokortilla omaa aikaa. Kukaan ei tule kaivamaan nenää eteeni tai oven suussa ei huudeta tupakkaa. 

Korona-aikana, kun työpaikkaruokala on ollut kiinni ja olemme ruokailleet osittain kahvihuoneissa, osittain omissa työhuoneissa, olen kaivannut työpaikkaruokalan ilmapiiriä, puheensorinaa ja niitä ihmisiä, joita en ole nyt moneen kuukauteen nähnyt edes vilaukselta. Ruokailu ja ruokatunti, jonka pituuden voit itse päättää, koska se ei ole työaikaa, on paljon muutakin kuin perustarpeen tyydyttämistä. Se on osa sosiaalista kanssakäymistä ja verkostoitumista sekä tilaisuus tutustua ihmisiin, joita ei välttämättä oman työn puitteissa tapaa. Itselleni se on ollut viimeisen kahden vuoden aikana myös iloisia jälleennäkemisiä ihmisten kanssa, joita en ole kohdannut kymmeniin vuosiin. Olen tavannut vanhoja, peruskouluaikaisia luokkakavereita, vanhoja opiskelu-, työ- ja harrastuskavereita, sukulaisia, yhteistyökumppaneita vuosien varrelta. Tämä kaikki sen jälkeen, kun olen palannut töihin synnyinpaikkakunnalleni, josta muutin pois noin 20 v. sitten.

Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen, ruoan merkitykseen elämässä. Se on iloinen asia, mutta monelle se voi olla myös painajainen. Kuulun niihin, joiden elämään ruoka ja syöminen on vaikuttanut myös negatiivisesti. Nuorempana minulla on ollut paha ahmimishäiriö, minkä seurauksena olen ollut lihava koko ikäni. Joskus olen laihtunut useampia kymmeniä kiloja, mutta ne ovat tulleet ajan kanssa takaisin. Kukaan ei voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt tehdä muutosta asiaan. Suurin muutos, jonka olen onnistunut tekemään, on muutos ajattelutavoissani. 

Olen lihava, se on totta. Lihavuus on aiheuttanut minnulle sairauksia, sekin on totta (uniapnea, nivelrikko). Lihavuus ei ole kuitenkaan estänyt minua pääsemästä eteenpäin elämässäni. Olen opiskellut, saanut vakituisia työpaikkoja (nyt kolmas), ollut pitkissä parisuhteissa (nyt neljäs ja toivottavasti viimeinen), käynyt uimassa, ollut maanpuolustuskurssilla, käynyt salilla, esiintynyt näyttämöllä kohtauksessa, jossa olen vaihtanut vaatteita ja ollut hetken alusvaatteisillani jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tarkoitus ei ole tehdä tästä ansioluetteloa vaan kertoa, että lihavakin ihminen voi elää rikasta ja monipuolista elämää - jos haluaa.

Jotta tämä ei menisi lihavuuden ylistykseksi, asialla on tottakai toinenkin puolensa. Tiedän, että olen monessa kategoriassa riskiryhmää, kun terveydestä puhutaan. On asioita, joita en voi tehdä painoni vuoksi. Tunnistan painon ja kuntoni vaikutuksen mielialaani. Paino on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Mutta, aina on se mutta. Hoikka ja hyväkuntoinenkin ihminen voi sairastua. Kaikki me kuolemme joskus. Mistään elintärkeästä, en ole joutunut luopumaan, koska en muutenkaan välitä huvipuistolaitteista. Jos lihavuus on ollut suurin syy parisuhteen päättymiseen, niin turhamaisesti ajatteleva mies joutaakin mennä. 

Haluan sanoa tällä kirjoituksella; Ihmiset, uskaltakaa elää! Älkää antako painon / koon / vyötärön ympäryksen määrittää elämäänne. Älkää yrittäkö muokata itsestänne sellaista, mitä oletatte muiden haluavan. Olkaa uskollisia itsellenne. Ihmisen arvo ei ole painossa, ulkonäössä, varakkuudessa tai muussa ulkoisessa asiassa. Nyt kun vietätte keskikesän juhlaa ja olette kenties herkkupöydän äärellä, älkää olko itsellenne ankaria ja ajatelko "tuota en voi / saa ottaa...". Ketään en kehota itseään ahmimaan niin täyteen, että tulee kipeäksi / huono olo, mutta jos mielenne tekee nauttia, nauttikaa. Muutaman päivän päästä tämäkin juhannus on ohi. 

Herkullista juhannusta Pullukkablogin lukijoille!

torstai, 27. helmikuu 2020

Maailma muuttuu, mutta läski on ikuista


self_confidence_self_confidence_power_mo


Aloitin tämän blogin kirjoittamisen kesällä 2013, vajaat 7 v. sitten. Seitsemän vuoden aikana 58 kirjoitettua artikkelia. Blogin alkuperäisenä tarkoituksena oli kertoa onnistuneesta painonpudotusmatkasta. Ensimmäiset postaukseni tein nimimerkillä, mutta pian halusin antaa tekstille kasvot ja tulin ulos kaapista nimen ja naaman kera. Kun nyt katson tuota ensimmäistä kirjoitusta niin aika hurjan haasteen asetin itselleni 48-vuotiaana -  "Ennen 50-vuotispäivää painostani lähtee 50 kg pois". 

50-vuotispäivät tulivat ja menivät yhtä paksuna kuin ennenkin. Painonvartijoiden pisteitä olin laskenut ja satunnaisesti salilla käynyt. Jossain vaiheessa - 10 kg:n raja oli ylitetty, mutta piankos tuo syöpöttelemällä takaisin tuli. Elämä oli yhtä kolmiokaavaa työpaikan, kodin ja kaupan välillä. Työpäivät oli selviytymistä seuraaviin vapaisiin. Töitten jälkeen olin niin väsynyt, että en jaksanut kuin ajaa kaupan kautta kotiin ja maastoutua sohvalle. 

Jossain vaiheessa innostuin uudelleen salilla käymisestä ja otin avuksi personal trainerin. Treenit meni hienosti ja sain hyvää palautetta. Omin päin salille menemisestä ei vain tahtonut tulla mitään. Pääsin PHT:n (Palkansaajien Hyvinvointi ja Terveys) järjestämälle "1. askel pysyvään muutokseen"-pilottikurssille Leppävirralle. Jotain havahtumista kurssin myötä päässäni tapahtui, kun hakeuduin vihdoin viimein uniapneatutkimuksiin, joihin menemisestä rakas avomieheni oli jo useamman vuoden aikana puhunut.  

Minulla todettiin vaikea uniapnea ja sain C-PAP-laitteen kiireellisenä 29.3.2017. Kiireellisenä siksi, että olin tuolloin 3-vuorotyössä ja työmatkaa oli 50 km / sivu. Tuona päivänä poltin askissa jäljellä olevat kolme tupakkaa. Kiitos siitä kuuluu sairaanhoitajalle, joka kertoi, että tupakoijilla laite alkaa haista tupakalta. Päätin tuolloin, että en halua tuhkakupin läpi hengittää. Ei lopettaminen helppoa ollut, mutta selvisin siitä. Parasta oli, että viikko sen jälkeen mieheni lopetti  tupakanpolton ja olemme molemmat olleet sen jälkeen savuttomina. 

Vuosi 2017 oli itselleni melkoinen kriisivuosi. Jaksaakseni työssäni tein lopulta pelkkiä yövuoroja. Työn vastapainoksi uusin järjestysmieskorttini ja kävin Rikosuhripäivystyksen vapaaehtoiskoulutuksen. Järkytys oli suuri, kun luin netistä, että kilpaileva suuryritys oli ostanut konsernin, johon työpaikkani kuului. Loppuvuodesta 2017 tilanne oli niin paha, että mietin, kumpi pettää ensin, kroppa vai pää. 

Vuoden 2018 alussa olin enemmän sairauslomalla kuin töissä. Minulla todettiin lonkassa ensimmäisen ja polvissa toisen asteen nivelrikko. Vaadittiin sairastuminen, että ymmärsin lähteä. Puolen vuoden aktiivisen työnhaun jälkeen sain äitiyslomasijaisuuden työstä, jonka tekemiseen nivelrikko ei ollut esteenä. Samana päivänä, kun sain tiedon sijaisuudesta irtisanoin itseni. Työsuhde, josta lähdin, kesti 10 päivää vaille 10 v. 

Uusi työ vuonna 2018 pelasti minut. Löysin kauan kadoksissa olleen työn ilon uudelleen. Elämä oli täyttä ja vei mukanaan. Tuona vuonna tähän blogiin kaksi postausta, viime vuonna ei yhtään. Kävijätiedoista näkyy, että silti täällä käy aina joku kurkkaamassa. Olen varmaan tuottanut pettymyksen monelle. Luuseri, joka ei laihtunut. Toisaalta, ehkä tuon lohtua kanssasisarille ja -veljille. Kaikki eivät onnistu, kaikki eivät laihdu, kaikista ei kirjoiteta lööppejä. Meistä, jotka emme saavuta huimia tuloksia, ei tehdä juttuja. Mutta me elämme silti täyttä elämää, kaikkine läskeinemme! Meillä on läheisiä, jotka rakastavat meitä, kiloistamme huolimatta. 

Siinä on syy, miksi en halua deletoida tätä blogia. Haluan uskoa siihen, että muutos on kaikesta huolimatta mahdollinen. Elämäntilanteeni on muuttunut radikaalisti. (Kerron siitä lähiaikoina toisessa blogissani.) Nyt minulla on vakituinen työpaikka, kolmas työurani aikana. Eläkeikään on 10 v. Haluan tehdä kaikkeni, että voisin työskennellä siihen asti työssä jota rakastan. Tällä hetkellä joudun käyttämään kyynärkeppiä liikkumiseni tukena, koska bursiitti (lonkan limapussin tulehdus) aiheuttaa kipua ja liikkumisvaikeuksia. Mutta haluan taistella, en halua luovuttaa! 

Painoa on saatava pois ja liikuntaa lisättävä, se on fakta. Ensimmäinen kk, - 3.3 kg. Joku saa sen pois viikossa, mutta itselleni jokainen hävitetty kilo kannustaa eteenpäin. Sain fysioterapeutilta jumppaohjeita ja aion tehdä niitä, vaikka aluksi voi kipu lisääntyä. Pakotan itseni lähiviikkoina vesiliikuntaan, että voin liikkua ilman kipuja. En jaksa mitään dieettejä, mutta kuuntelen itseäni ja syön aamupalan kotona, lounaan töissä ja kotona vielä 1-2 kertaa. En lupaa kenellekään yhtään mitään, paitsi itselleni.

Seitsemän vuotta Pullukkablogia. Raamatussa puhutaan seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta vuodesta. Olisiko nyt niin, että ne seitsemän lihavaa vuotta ovaty ohi ja olisi seitsemän laihan vuoden vuoro? 



lauantai, 27. lokakuu 2018

Pieniä askeleita

Hei sinulle, joka eksyit kurkistamaan tänne. Monta kk on taas mennyt kirjoittamatta tälle puolelle mitään. Syksy on tullut. Edessä on vuoden pimeimmät ja synkimmät kuukaudet. Loppuvuosi on aina ollut itselleni hiukan hankalaa aikaa. Mutta ainakin vielä olen pystynyt vastustamaan kauppojen joulusuklaakiusauksia. Jouluksi olen luvannut itselleni, että silloin saan ostaa muutaman rasian. 

Yllättävän helppoa on ollut olla ostamatta suklaata vuodenvaihteen jälkeen. En ole silti absolutisti. Otan, jos tarjotaan. Ja suklaakuorrutettuja hedelmänpala - pähkinä - sekoitusta olen joskus viikonloppuisin ostanut. Parasta on se, että olen päässyt irti tunnepitoisesta suklaan syömisestä. Elämän mielekkyyden ja työn ilon uudelleen löytäminen uuden työpaikan myötä on auttanut tuossakin asioissa. En tarvitse enää suklaata mielialan kohottajaksi.

En ole myöskään suostunut luovuttamaan sen suhteen, että voisin vielä kohentaa fyysistä kuntoani. En ole antanut nivelrikon lannistaa itseäni kokonaan, vaikka kipu on lähes jokapäiväinen kaveri. Jonain päivinä se kiusaa enemmän, joskus vain muistuttaa ohimennen olemassaolostaan. Paljon vähäisempää se kuitenkin on kuin viime talvena, kun työ on fyysisesti kevyempää. Liikunta helpottaa kipuja, kun vain saisi itsensä useammin liikkeelle.

Syyskuussa palasin pitkän tauon jälkeen salille. Otin alkuun viiden kerran trainerpaketin, koska en kertakaikkiaan saanut itseäni yksin liikkeelle. Muutaman kerran olen vasta käynyt, mutta kynnys on ylitetty. Syksyn lämpimämpänä päivänä, kun oli + 20 astetta lämmintä, pakotin itseni pitkästä aikaa pyörälenkille. Aluksi oli kankeaa ja hidasta menoa, mutta jaksoin kumminkin pidemmän lenkin, mitä alunperin ajattelin. 

Joistakin asioista / haaveista olen joutunut luopumaan nivelrikon myötä. Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmästä joutuu luopumaan. Se on elämän laki. Joistain asioista luopuminen on jopa helpottavaa. Ulkonäön ja painon merkitys itsetunnon ja mielenrauhan kannalta vähenee iän myötä. Ei tarvitse enää yrittää olla jotain, mitä ei oikeasti ole. On helpompaa hyväksyä itsensä kaikkine omituisuuksineen. Elämä on kuitenkin ihmisen parasta aikaa. :)

lauantai, 30. kesäkuu 2018

Pullukka elää ja voi paksusti :)

 

Hei tällekin puolelle pitkästä aikaa! Hengissä ollaan, vaikka hävettää tämä ikuisuusprojekti sen verran, että tekisi mieli deletoida tämä blogi kokonaan. Huhtikuussa aloitin kirjoittamaan postausta tänne seuraavasti: 

"Onneksi en viime kerralla - yli puoli vuotta sitten - tätä blogia kirjoittaessani tiennyt, mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Takana oleva puoli vuotta on ollut monella tapaa yksi elämäni kamalimmista. Ei kamalin, koska sitä ykköspaikkaa ei ole 10 vuoden aikana vielä mikään koettelemus pystynyt päihittämään. Nyt olen jo aavistuksen verran voiton puolella, mutta vielä on monta asiaa ratkaistavana ennenkuin voin sanoa, että asiat alkaa olla kohdillaan.

Loppuvuodesta koin työssäni sellaisen väsymisen, uupumisen ja loppuunpalamisen, että jännitin vain sitä, kumpi pettää ensin, kroppa vai pää. En jaksanut harrastaa mitään liikuntaa. Töiden jälkeen vajosin suklaan ja sipsien kanssa sohvannurkkaan yrittäen hetkeksi unohtaa, että vapaapäivä loppuu joskus ja töihin on mentävä. En voi tässä tarkemmin selvittää kaikkia niitä syitä, jotka uupumiseni aiheuttivat (salassapitovelvollisuus), mutta ne liittyivät työn kuvan muuttumiseen, omistajanvaihdoksiin ja omaan turhautumiseeni siitä, että amk-tutkinnon suorittaneena teen samaa työtä, mihin riittää toisen asteen koulutus. 

Asia, joka minut piti viime vuonna pinnalla ja esti hukkumisen, oli vapaaehtoistyö ja koulutus. Niiden avulla jaksoin listasta toiseen."

Aika epätoivoista ja surkeaa, vai mitä. Onneksi tuo on taakse jäänyttä aikaa. Vuodenvaihteessa otin itseäni niskasta kiinni ja lopetin suklaan ja sipsien puputtamisen. Valehtelematta voin sanoa, että en ole ostanut vuodenvaihteen jälkeen suklaata enkä sipsejä / juustonaksuja. En ole missään lakossa. Totesin vain, että en tarvitse niitä. Yllättävän helppoa on ollut. Olen ottanut suklaata, jos on tarjottu / tuotu lahjaksi, mutta en ole ostanut / kerjännyt mieheltä. Varovasti voinen sanoa, että olen päässyt irti suklaariippuvuudesta. Tai että se on ainakin helpottanut. Varovainen pitää silti olla. Juhannukseksi ostin suklaalla päällystettyjä pähkinöitä ja kuivattuja hedelmän / marjanpaloja sekä suolapähkinöitä. Sen jälkeen on pitänyt taas muistuttaa itseään, että se oli vain juhannus ja nyt niitä ei hetkeen osteta. Riippuvuus on salakavala tauti. Mutta ei varmaan ole ollut koko elämässä näin pitkää aikaa ilman noita himoja.

Seuraavaksi kaikki olettaa, että nyt tuuletan sillä, miten paljon kiloja on lähtenyt tuon muutoksen myötä. Valitettavasti en voi tuulettaa. Alkuvuodesta lähti kyllä, kun olin aivan loppuun palanut ja sairauslomalla enemmän kuin töissä tules-vaivojen vuoksi. Eli pää kesti, mutta kroppa petti. Jos kroppa ei olisi ehtinyt ensin, pään olisi käynyt huonosti. Puoli vuotta hain uutta työpaikkaa ja huhtikuussa kaksi päivää tuon edellä lainatun postauksen alun jälkeen olin työhaastattelussa ja sain vuoden viransijaisuuden uudessa työpaikassa. Irtisanoin itseni ja olen nyt ollut 2,5 kk uudessa työssä, josta olen 100 % onnellinen ja kiitollinen.

14 vuoden kolmivuorotyön jälkeen on aivan ihanaa siirtyä päivätyöhön. Vaikka peruspalkka nousi niin lisät jäi pois ja käteen jäävä osuus on siten pienempi + työmatka piteni 24 km päivässä, niin ei harmita. Nyt on illat ja viikonloput vapaat ja yöt saa nukkua kotona omassa sängyssä. Olen paljon pirteämpi ja iloisempi. Verenpaine on normalisoitunut. Syön terveellisesti kasvivoittoisen työpaikkalounaan. Tykkään uudesta työstäni ja olen löytänyt työn ilon uudelleen. 

Liityin vuoden alusta Facebook-frendin suljettuun ryhmään, jossa tavoitteena on pudottaa painoa vuoden aikana - 10 %. Alku lähti hienosti. Tammikuu - 2.7 %. Helmikuu + 0.4 % eli - 2.3 %. Maalliskuu - 3.4 % eli viime punnituksesta - 1.1 %. Huhtikuu - 4.4 % eli edellisestä - 1.0 %. Mutta sitten - toukokuu + 0.8 % takaisin ja kesäkuussa vielä enemmän. Eli nyt ollaan melkein lähtöpisteessä. 

Syy on aika selvä. Aikaisempi fyysisesti raskas työ on vaihtunut fyysisesti kevyempään istumatyöhön. Kun en hosu enkä hikoile, ei janokaan ole niin suuri eli vettä tulee nautittua liian vähän. Syön terveellisemmin kuin ennen, mutta kalorinkulutus on pienempi. Eli annoksia pitäisi pienentää. Ja neljäs syy, liikunnan puute. En ole saanut itseäni vielä kunnolla liikkeelle, vaikka lonkka- ja polvikipujen kanssa pärjään nyt kohtalaisesti. Huhtikuussa kävin uimassa, mutta siihen se jäi. Istumatön myötä olen huomannut alaraajaturvotusta, mitä ei ole aikaisemmin ollut, lähinnä säärissä, nilkoissa ja jalkäpöydissä. 

Siinä mielessä olen hiukan pettynyt itseeni, että vaikka moni asia on paremmin, en silti saa itsestäni irti yhtään enempää. Tarkoitan nyt kotitöitä. Ei minusta ole tullut pullaa leipovaa kodinhengetärtä, jonka tekee rutiinilla viikkosiivot. Sama kaaos meillä on kuin ennenkin, että ei juuri kehtaa vieraita kutsua. Tädin asunnosta 2011 tuodut paperit ym. odottavat edelleen läpikäymistä ulkovarastossa eikä kaikkia 2012 muutossa siirrettyjä laatikoita ole vieläkään kokonaan selvitetty. Toinen makuuhuone, jossa miehen pojat yöpyy meillä ollessaan on puoliksi varastokäytössä. Ainoa asia mikä tässä lohduttaa on se, että mies sanoo meillä kuitenkin olevan siistimpää kuin hänen ja kahden ex-vaimonsa huushollissa heidän avioliittojensa aikana. 

Mutta kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi - "Joka kestää kaaosta ympärillään, kestää sitä myös päänsä sisällä". Tässä elämässä kaaoksen määrä on vakio. Jos kämppä olisi kunnossa ja muutkin asiat ok niin aina se vastoinkäyminen kurkistelisi sieltä nurkan takaa, niinkuin nytkin. Että ei kenenkään tarvitse kadehtia, että menisi liian hyvin. Tässä loppuvuoden puolella selviää se, tapahtuuko oikeus ilman oikeudenkäyntiä vai pitääkö tässä lähteä vaatimaan lakisääteisiä oikeuksiaan käräjätupaan eräältä nimeltä mainitsemattomalta pankilta, joka yrittää paikata työntekijänsä tekemiä virheitä laittomilla tulkinnoilla. Onneksi oma pankki, joka omistaa osan tästä asunnostani, on joustava ja on myöntänyt lyhennysvapaata vuoden loppuun, jotta en joudu toisten virheiden vuoksi taivasalle. Jos niin kävisi niin voitte olla varma, että sen jälkeen Arjalla olisi asiaa (kun Karpolla ei ole enää asiaa). 

Realisti kun olen niin ymmärrän toki, että kaikkia maailman vääryyksiä en pysty korjaamaan. Haluan silti uskoa siihen, että oikeudenmukaisuus voi voittaa vääryyden. Voi olla, että olen naivi, mutta ennemmin naivi kuin kyyninen ja katkera. 

 

 

keskiviikko, 6. syyskuu 2017

Hidasteita

 

 

IMG_2180.jpg

(Kuva Elokuu 2017 Pyhäniemi)

 

Joskus tuntuu, että vaikka kaikkensa on valmis tekemään, jokin ihan piruuttaan vastustaa, estää ja hidastaa. Pidettyäni vajaa puoli vuotta taukoa muusta kuin satunnaisesta liikunnasta, olin motivoitunut jatkamaan elokuussa salilla käyntiä. Olin jo sopinut ohjatut treenitkin. Mutta kuinkas ollakaan, flunssaa pukkasi. Siirsin treenejä eteenpäin, mutta harmitti puolikuntoinen olo ennen toista kesälomapätkää ja viimeistä kesälomaviikkoa.

Olimme varanneet viikon Pyhäniemestä Kihniöltä. Mökit olivat ihan ok remonttien jäljiltä, mutta muuten se viikko ei ollut itselleni paras mahdollinen. Päivät kuluivat sohvalla Buranan voimalla. Ei oikein huvittanut mikään. Talviturkki jäi edelleen heittämättä, mutta saunan löylyistä sentään nautin useampana päivänä.

Ma ja ti tylsistyin mökillä yksinäni, kun isäntä oli opiskelemassa. Osaan kyllä nauttia yksin olosta kotona, mutta tuolla jossain Jumalan selän takana totesin parin päivän jälkeen, että ei minusta olisi viettämään erakkoelämää kaukana sivistyksestä. Ihailen kyllä luontoa ja maisemia -  mutta useimmiten auton ikkunasta tai valokuvista. Parhaan sesonkiajan ohittaneessa lomakylässä vain ahdistuin.

Isännällä oli ke-pe opiskeluun liittyvää työharjoittelua kotipaikkakunnallamme, joten minäkin lähdin ke-aamuna kotiin, koska en halunnut jäädä sinne enää päiväksikään yksin. Juuri isännän opintojen vuoksi olimme matkassa kahdella autolla. Kun pääsin pohjois-Hämeen "erämaista" lähelle Peräseinäjokea niin sekin tuntui jo kaupungilta. Kyllä oli ihana tulla kotiin!

Salillekin lopulta pääsin ja treeni tuntui hyvältä pitkästä aikaa. Trainerilta saamani palaute myös innosti merkitsemään kalenteriin etukäteen mahdollisia päiviä, jolloin menisin salille itsekseni treenaamaan. Heti seuraavana päivänä iski taas jokin tauti. Viikonlopun olin puolikuntoisena töissä särkylääkkeiden voimalla.

Heti ma-aamuna töistä päästyäni menin lääkäriin. Tulehdusta kurkussa ja keuhkoputkessa, 10 pv:n antibioottikuuri ja kielto pysyä poissa marjapuskista. Viimeksi mainittua on erittäin helppo noudattaa, sillä en ole koskaan ollut innokas pomimaan mitään, mikä edellyttää kumartelua tai kyykistymistä.

Sairauslomaa en huolinut, koska menen töihin vasta pe. Eilen kyllä olin mukana työpaikan tiimipäivässä, joka pidettiin kauniina aurinkopäivänä ulkosalla eräässä matkailukohteessa. Kuuden tunnin auringossa olon jälkeen totesin illalla ja aamulla, että näköjään syyskuussakin voi vielä ruskettua. Koko kesänä en ole ollut ulkona noin pitkää aikaa yhteen menoon. Tuntuu, että kesä meni huomaamatta ohi eikä edes kunnolla tuntunut kesältä.

Toisaalta voi olla, että tauko liikunnan harrastamisessa vaikutti mielialaa laskevasti. Savuttomuus on kestänyt pian puoli vuotta, mutta jonkinlaisen tyhjän aukon sekin on elämään jättänyt enkä ole vielä keksinyt mitään sitä aukkoa täyttämään. Tai sitten vain ihmisellä on kausia, jolloin mikään ei oikein tunnu miltään.

Tämän viikon salikäynnit jää pakostakin väliin tulehduksien takia, mutta ensi viikolla menen vaikka pää kainalossa. Haluan löytää uudelleen sen liikunnan ilon ja sitä seuraavan hyvän olon. Vaa´alla käynnit jätetään toistaiseksi väliin. Haluan nyt edetä - ei ruokavalio eikä liikunta - vaan henkinen hyvinvointi edellä tässä asiassa.

Syksyllä on muutenkin tiedossa kaikenlaista kivaa, koulutusta ja konserttia, jotka antavat voimaa arkeen ja palauttavat minut takaisin elämään masennusmörkön kainalosta.