keskiviikko, 6. syyskuu 2017

Hidasteita

 

 

IMG_2180.jpg

(Kuva Elokuu 2017 Pyhäniemi)

 

Joskus tuntuu, että vaikka kaikkensa on valmis tekemään, jokin ihan piruuttaan vastustaa, estää ja hidastaa. Pidettyäni vajaa puoli vuotta taukoa muusta kuin satunnaisesta liikunnasta, olin motivoitunut jatkamaan elokuussa salilla käyntiä. Olin jo sopinut ohjatut treenitkin. Mutta kuinkas ollakaan, flunssaa pukkasi. Siirsin treenejä eteenpäin, mutta harmitti puolikuntoinen olo ennen toista kesälomapätkää ja viimeistä kesälomaviikkoa.

Olimme varanneet viikon Pyhäniemestä Kihniöltä. Mökit olivat ihan ok remonttien jäljiltä, mutta muuten se viikko ei ollut itselleni paras mahdollinen. Päivät kuluivat sohvalla Buranan voimalla. Ei oikein huvittanut mikään. Talviturkki jäi edelleen heittämättä, mutta saunan löylyistä sentään nautin useampana päivänä.

Ma ja ti tylsistyin mökillä yksinäni, kun isäntä oli opiskelemassa. Osaan kyllä nauttia yksin olosta kotona, mutta tuolla jossain Jumalan selän takana totesin parin päivän jälkeen, että ei minusta olisi viettämään erakkoelämää kaukana sivistyksestä. Ihailen kyllä luontoa ja maisemia -  mutta useimmiten auton ikkunasta tai valokuvista. Parhaan sesonkiajan ohittaneessa lomakylässä vain ahdistuin.

Isännällä oli ke-pe opiskeluun liittyvää työharjoittelua kotipaikkakunnallamme, joten minäkin lähdin ke-aamuna kotiin, koska en halunnut jäädä sinne enää päiväksikään yksin. Juuri isännän opintojen vuoksi olimme matkassa kahdella autolla. Kun pääsin pohjois-Hämeen "erämaista" lähelle Peräseinäjokea niin sekin tuntui jo kaupungilta. Kyllä oli ihana tulla kotiin!

Salillekin lopulta pääsin ja treeni tuntui hyvältä pitkästä aikaa. Trainerilta saamani palaute myös innosti merkitsemään kalenteriin etukäteen mahdollisia päiviä, jolloin menisin salille itsekseni treenaamaan. Heti seuraavana päivänä iski taas jokin tauti. Viikonlopun olin puolikuntoisena töissä särkylääkkeiden voimalla.

Heti ma-aamuna töistä päästyäni menin lääkäriin. Tulehdusta kurkussa ja keuhkoputkessa, 10 pv:n antibioottikuuri ja kielto pysyä poissa marjapuskista. Viimeksi mainittua on erittäin helppo noudattaa, sillä en ole koskaan ollut innokas pomimaan mitään, mikä edellyttää kumartelua tai kyykistymistä.

Sairauslomaa en huolinut, koska menen töihin vasta pe. Eilen kyllä olin mukana työpaikan tiimipäivässä, joka pidettiin kauniina aurinkopäivänä ulkosalla eräässä matkailukohteessa. Kuuden tunnin auringossa olon jälkeen totesin illalla ja aamulla, että näköjään syyskuussakin voi vielä ruskettua. Koko kesänä en ole ollut ulkona noin pitkää aikaa yhteen menoon. Tuntuu, että kesä meni huomaamatta ohi eikä edes kunnolla tuntunut kesältä.

Toisaalta voi olla, että tauko liikunnan harrastamisessa vaikutti mielialaa laskevasti. Savuttomuus on kestänyt pian puoli vuotta, mutta jonkinlaisen tyhjän aukon sekin on elämään jättänyt enkä ole vielä keksinyt mitään sitä aukkoa täyttämään. Tai sitten vain ihmisellä on kausia, jolloin mikään ei oikein tunnu miltään.

Tämän viikon salikäynnit jää pakostakin väliin tulehduksien takia, mutta ensi viikolla menen vaikka pää kainalossa. Haluan löytää uudelleen sen liikunnan ilon ja sitä seuraavan hyvän olon. Vaa´alla käynnit jätetään toistaiseksi väliin. Haluan nyt edetä - ei ruokavalio eikä liikunta - vaan henkinen hyvinvointi edellä tässä asiassa.

Syksyllä on muutenkin tiedossa kaikenlaista kivaa, koulutusta ja konserttia, jotka antavat voimaa arkeen ja palauttavat minut takaisin elämään masennusmörkön kainalosta.

torstai, 27. heinäkuu 2017

Kadonnutta motivaatiota etsimässä

IMG_2131.jpg

(Kuva Kalajoelta 6/2017 AR)

 

Kaksi kuukautta on kulunut viime postauksesta ja mitä olen saanut aikaiseksi. En niin mitään! Pesin terassin - ja polkupyörän - alkukesästä, mutta siellä se jälkimmäinen kerää uutta pölyä edellisellä. Ja ikkunat edelleen pesemättä. Ne verhot sentään vaihdoin. Pian ne saa taas vaihtaa takaisin, ne jouluverhot nimittäin.

No ei nyt sentään vielä. Suututtaa vaan oma aikaansaamattomuus. Kesälomareissulla Kalajoella sentään hiukan ulkoilin, mutta talviturkki on edelleen heittämättä. Onneksi kesää on vielä jäljellä ja lomaakin viikko, elokuussa. Kihniön suuntaan meinaan sen talviturkin jättää. Paras olisi paistaa sillä viikolla.

Sauhutteluun en ole sortunut, vaikka mielitekoja on ollut. Tulee 4 kk ilman tupakkaa. Tuplasti pidempään kuin viime postauksessa. Mutta suklaan syönti meinasi riistäytyä käsistä. Nyt yritän olla edes 6 päivää viikossa syömättä suklaata. Ihan kaikkia tupakattomia kiloja en ole vielä pois saanut, mutta oikeaan suuntaan olen menossa.

Vaikka ei näin paksusta kropasta muutaman kilon heittely edestakaisin edes näy. Tuntuu kylläkin. Ja yksi ikävä puoli tässä savuttomuudessa on. Vatsa ei toimi enää niin hyvin kuin aikaisemmin. Joskus saa pää punaisena pitää oitkänkin istunnon. Paitsi ei tänään, kun kaupassa alkoi tuntua, että pian räjähtää. Sinnittelin kotiin asti, työnsin kauppakassit isännälle ja melkein räjäytin liatkin pöntöstä pois.

Ai että ketä kiinnostaa lukea toisen vatsan toiminnasta. No, onpahan tämäkin vain osoitus siitä, että ei onneksi kaikkien blogit ole pelkkää onnellisuushattaraa tai "olen niin kaunis ja kotini on niin tyylikäs" hörhöilyä. Sitäpaitsi ulostaminen on luonnollinen asia. Siitäkin voi olla kiitollinen, että on kuitenkin terve suoli, joka yleensä toimii. Kaikilla ei  ole. Siitä huolimatta moni avannepussin käyttäjä voi olla monta kertaa onnellisempi ja tyytyväisempi elämäänsä kuin joku päivän kolmattakymmenettäkuudetta selfietä ottava, joka ei ole yhteenkään otokseensa tyytyväinen.

Niin että turhaan minäkin tässä valitan. Yritän muistaa aina olla kiitollinen siitä mitä minulla on. Kiloista on tietysti vaikea olla kiitollinen, mutta siitä olen, että painoisekseni kroppani toimii hämmästyttävän hyvin. Liian pitkään jalkojen päällä yhteen mittaan oleminen saa lonkat tai polvet kipeytymään, mutta niistäkin pikkuvaivoista selviän Buranalla. Sitäpaitsi katsoin kerran dokumentin "kiloni pelastivat minut"-tyyliin, jossa runsas ylipaino oli auttanut onnettomuuteen joutuneita selviämään hengissä ja vähemmillä vammoilla kuin jos he olisivat olleet hoikkia.

Niin, se motivaatio. Ehkä sekin vielä löytyy. Ainakin joskus.

 

maanantai, 29. toukokuu 2017

Savutonta elämää

 

Nimet%C3%B6n.jpg

(Kuva: yle.fi)

Kaksi kk ilman tupakkaa ja yhteiseloa C-PAP-laitteen kanssa alkaa olla täynnä. Laite oli tosin muutaman viikon pois käytöstä pitkittyneen flunssan ja nenän tukkoisuuden takia. Joskus on hiukan haikea olo, mutta pääosin olen todella tyytyväinen omaan ja avomieheni savuttomuuteen. Kun kuuntelen pitkään ja paljon tupakoivien yskimistä ja näen, miten tupakanpolton aiheuttama syöpä kuihduttaa ihmisen harmaaksi varjoksi, toivon sydämestäni, että minun ei tarvitsisi enää koskaan polttaa tupakkaa.

Kahden kk:n jälkeen ihmettelen, miten helposti tupakasta luopuminen loppujen lopuksi kävi. Yrityksiä ja onnistumisia on ollut elämän varrella muutamasta kk:sta 11 vuoteen, mutta aina jokin mielenhäiriö on saanut palaamaan sauhuttelun pariin. Osan paluista syineen muistan hyvin, osaa en.

Suhtaudun tähän asiaan kuitenkin vähän samalla lailla kuin alkoholisti viinaan. Tiedän, että ainoa keino pysyä savuttomana on olla polttamatta. En voi kokeilla, koska itselläni ei onnistu "silloin tällöin" tai "kohtuudella" polttaminen. Joko poltan tai en, thats it. Se on tämän riippuvuuden kirous.

Siitä olen onnellinen, että sama ei päde kohdallani alkoholiin. Olisi kamalaa, jos en voisi joskus ottaa ruoan kanssa paria lasillista viiniä. Senkin ajan olen elänyt, että alkoholilla oli liian suuri osuus elämässäni, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. Kuten monesta muustakin ikävästä asiasta.

Siitä olen kuitenkin vähän huolissani, että riippuvuuksien määrä on vakio. Nyt on taas herkut maistuneet hiukan liikaa ja vaaka heilahtanut muutaman kilon ylöspäin. En ole jaksanut panostaa liikkumiseen. Siltä osin en ole kovin tyytyväinen itseeni ja elämääni tällä hetkellä.

Olen silti vain ihminen ja ymmärrän, että kaikkea ei jaksa eikä pysty samanaikaisesti. Nyt kun kolmen viikon kesäloma näkyy jo työvuorolistalla, olen suunnitellut, että korjaan asian. Fillarin voi pyyhkiä polyistä ja pumpata renkaat täyteen. Jos on huonompi sää tai sataa, uimahalli (ainakin jossain) on auki eikä salikortti ole vielä hämähäkinseittien peitossa.

Huomaan nimittäin itsestäni, että kahden kk liikunnan harrastamattomuus alkaa jo tuntua kropassa sekä fyysisesti että henkisesti. Kroppa kaipaa jo muutakin kuin sohvalla löhöilyä ja suklaan mussuttamista. Positiivista sinänsä, että tunnistan itsessäni tuon liikunnan ja terveellisemmän ruokavalion tarpeen. Enää se ei ole "pitäisi" vaan se on vaatimus - kroppani haluaa ja tarvitsee sitä, muuten ei hyvää seuraa.

Näköjään pullukkakin voi vielä oppia jotain uutta ja ennen tunnistamatonta. Vielä kun saisi sen siivoushimon, järjestelmällisyyden, taloudellisuuden, sosiaalisuuden kaipuun jne veriinsä niin jo olisi kodin hengetärtä ja talousihmettä kerrakseen. Mutta olisinko silloin enää minä, omalaatuinen itseni?

PS. Jouluverhot vielä kyllä vaihdan kesäisempiin ennen kuun vaihdetta. Ikkunoiden pesu saa vielä jäädä... :D

 

 

tiistai, 25. huhtikuu 2017

Happea ja helpotusta elämään

 

 

masks.jpg

(Kuva: philips.fi)

 

Vajaa kk sitten sain juuri yllä olevan kuvan mukaisen nenämaskin CPAP-uniapnean hoitolaitteen kera kotiini ja makuuhuoneeseeni. Kuvassa oleva henkilö ei kuulunut varusteisiin! ;) Samana päivänä poltin toivottavasti elämäni viimeisen tupakan. Eli - hyvästi rööki ja tervetuloa uusi, parempilaatuinen yöuni.

Tupakanpolttamisella ja uniapnealla ei sinänsä ole yhteyttä, mutta kun unihoitaja sanoi lääkärissäkäynnin yhteydessä, että tupakoitsijoilla hengitysmaski ja laite alkaa haista tupakalta, päätin että en ala hengittää tuhkakupin läpi. Kun sain tietää päivän, jolloin saan sen oman laitteen, poltin sinä päivänä kolme jäljellä olevaa tupakkaa ja thats it.

Olihan ne ensimmäiset päivät ja viikot välillä vaikeita, mutta tällä viikolla tulee 4 viikkoa savuttomuutta täyteen. Ja kaikkein parasta on se, että viikko lopettamiseni jälkeen lopetti avopuolisoni. Hänen kohdallaan voi puhua todella suuresta saavutuksesta, koska hän oli polttanut yli 30 v. vajaan askin päivässä. Hänelläkin tulee tällä viikolla 3 viikkoa savuitta. Olen niin ylpeä meistä ja kiitollinen siitä, että minun / meidän ei tarvitse enää polttaa.

Puntari on ainoa, joka ei ole vielä tästä kiittänyt, sillä suklaan kulutus on lisääntynyt huomattavasti. Annan sen kuitenkin - väliaikaisesti - itselleni anteeksi, sillä pitkällä tähtäyksellä tupakoimattomuuden terveysvaikutukset ovat huomattavasti suuremmat kuin haitat siitä, että paino jumittaa tai kenties nousee parilla kilolla. Pidän silti huolta siitä, että se ei palaa ennalleen. Mopoa ei päästetä täysin käsistä.

Sen verran henkisesti voimia sitovia nämä muutokset ovat olleet, että sovimme trainerin kanssa, että pidetään nyt ohjatuissa treeneissä pieni tauko (maksettuja kertoja jäljellä) ja palataan asiaan heinäkuun jälkeen. Tunnen itseni ja tiedän, että voimavarani eivät riitä samanaikaisesti kaikkeen.

Uniapneasta vielä sen verran, että tutkimuksen perusteella se on minulla vaikea-asteinen. Numeroina se tarkoittaa, että tutkimusyönä laite mittasi 78 hengityskatkosta tunnissa. Pisin happivajaus oli 1 min 15 sek. Kummallisinta on, että itse en tiedä siitä mitään! Sen verran kiireelliseksi tapaukseksi minut luokiteltiin, että sain laitteen viikon päästä lääkärikäynnistä. Jonot ovat yleensä 1 - 2 kk. Sairaanhoitopiirissa on 3500 CPAP-laitteen käyttäjää. Silti uniapnea oli alidiagnostoitu eli sitä sairastavia on huomattavasti enemmän.

Uuden unilelun kanssa meillä synkkasi heti. Pärjäsin nenämaskilla. Suun ja nenän peittävää maskia en edes kokeillut. Ensimmäisen yön nukuin tosi hyvin, toisena hiukan huonommin. Nyt en enää edes muista, millaista on nukkua ilman maskia. Ja tulokset puhuvat puolestaan. Viikon käytön jälkeen oli kontrolli, jolloin katsottiin laitteen muistikortilta tulokset. Hengityskatkoksia oli enää 0,1 eli yksi kymmenessä tunnissa. Ja hapensaantikin tosi hyvissä lukemissa.

Ihmettelen itsekin, miten äkkiä totuin maskiin ja laitteeseen. Happiletkukin on niin pehmeä, että sitä ei edes huomaa. Nukahdan yhtä helposti kuin aiemminkin, mutta heräilen huomattavasti harvemmin. Olen paljon pirteämpi ja virkeämpi. Mielialakin on parempi, vaikka elämässä on ollut viime aikoina monenlaista muuta stressiä.

Enää ihmettelen sitä, että miksi niin monta vuotta siirsin tutkimuksiin menoa ja asiaan tarttumista. Avopuolisonkin elämänlaatu on kohentunut, kun ei tarvitse enää kuunnella kuorsaustani ja pelätä hengityskatkojen kestoa. Mutta ihminen - ja varsinkin minä - on aina välillä sellainen jääräpää, että jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä niitä kertoja, jolloin järki on ollut hattuhyllyllä.

Lopuksi sanon vain sen, että jos itse epäilette tai puoliso / kaveri / sukulainen epäilee, että kuorsaatte liikaa, teillä on hengityskatkoksia tai muita uniapnean oireita (väsymys, nukahtelu silloin kun ei saisi, aamupäänsärkyä ym.) niin hakeutukaa lääkärin vastaanotolle ja tutkimuksiin. Jos menette julkisen terveydenhoidon kautta, kuten minä tein, prosessi on pidempi, mutta CPAP-laite ilmainen. Jos pikkurahasta ei ole puutetta, menkää yksityiselle, jolloin saatte laitteen nopeammin, mutta laite maksaa käsittääkseni noin 1000 €.

Uniapnea on oikeasti vaarallinen asia, joka kannattaa ottaa vakavasti. Hoitamattomana se lisää sydän- ja verisuonitautien ja diabeteksen riskiä sekä altistaa aivoverenkierron häiriöille, muistisairauksille ja äkilliselle kuolemalle. Riskinä on myös vaara nukahtaa rattiin. Osaan kolareista ja liikennekuolemista syynä on uniapnean aiheuttama nukahtelu. Niin että kyse ei ole vain omasta vaan myöskin muiden hengestä ja terveydestä.

Mikäli tunnette jonkun, jolle tämä asia on ajankohtainen ja jonka arvelisitte hyötyvän näistä tiedoista, tätä saa jakaa. Oma näkemykseni on kokemusasiantuntijan, mutta terveydenhuollon virallisilta nettisivuilta saa ihan lääketieteen asiantuntijoiden jakamaa tietoa.

keskiviikko, 29. maaliskuu 2017

Uniapnea ja siihen sopeutuminen

 

KUVA : HENGITYSLIITTO

ahtauttava_uniapnea.jpg

 

Kohta 3 kk on eletty tätä vuotta, enkä ole kirjoittanut mitään tänne. Paljon on silti tapahtunut. Ylimääräinen energia - jos sellaisesta nyt voi minun kohdallani puhua - on mennyt kaikenlaisiin asioihin tottumiseen ja sopeutumiseen. Suurin muuttunut asia on se, että en voi enää tuulettaa, miten terve olen sairaalloisesta ylipainostani huolimatta.

Jostain syystä minulla on ollut aina tarve todistaa terveydentilaani, joka kieltämättä on ollutkin painooni nähden hämmästyttävän hyvä. Tai niin ainakin olen luullut. Ei diabetesta, ei korkeaa kolesterolia. Mitä nyt polvet ja lonkka välillä kipuilevat, jos joudun olemaan liian kauan jalkojeni päällä yhteen menoon. Allergiaa on ja verenpainekin on vähän koholla, jos on stressiä. Ja se masennustaipumus - no, se nyt on ollut aina.

Rakas avopuolisoni on jankuttanut minulle jo vuosia, että minun pitäisi mennä lääkäriin, kun kuorsaan, on hengityskatkoksia,  ja sekä makuu- että istuma-asennossa nukahtelua sohvalle tv:n ääreen. Joo, joo, tiedän. Se on ollut vastaus. Viime vuoden puolella sitten kuunneltuani jonkin tv-tohtorin luennon uniapneasta ja sen hengenvaarallisuudesta, varasin ajan. Toki työterveydessäkin oli ollut asiasta puhetta, mutta se oli jotenkin unohtunut.

Vaikka olenkin aina tiedostanut oman kuolevaisuuteni, vaatii silti aika paljon myöntyä siihen, että minulla on nyt sellainen sairaus, joka hoitamattomana voi johtaa äkkikuolemaan. Onhan massiivinen obeesikin sairaus, mutta pelkästään siihen harva kuolee. Paitsi ne amerikkalaiset 300 - 400 kg painavat ihmisparat, jotka ovat jo vuosia olleet sänkyihinsä sidottuja ja joille läheiset kantavat päivässä sen verran syömistä mikä toiselle riittäisi viikoksi.

Mutta nyt kun kaikki tutkimukset ja diagnoosi on tehty, en voi enää kieltää asiaa. Vakavaksi vetää lukea sairastavansa vaikea-asteista obstruktiivista (ahtauttavaa) uniapneaa. Syitä mm. ylipaino, ahdas nielu ja tukkoinen nenä. Keuhkot kunnossa. Oireita kuorsaamisen, hengityskatkoksien ja nukahtelun lisäksi koholla oleva verenpaine, väsymys, masentuneisuus, aikaansaamattomuus.

Helpottavaa tietoa on se, että suurimmaksi osaksi nuo jo pitkään jatkuneet oireet liittyvät läheisesti tähän uniapneaan, johon on olemassa hoitokeino, CPAP-laite. Laitteen kautta huoneilmaa hengitetään ylipaineella, jonka ilmavirta pitää hengitystiet auki nukkuessa. Se ei paranna tautia, mutta parantaa unen laatua poistamalla hengityskatkot, jolloin väsymys ja muut oireet voivat jäädä pois. (Lähde: Hengitysliiton opas uniapneaa sairastaville)

Saan tuon CPAP-laitteen käyttööni tänään. Jännittää, miten totun sen käyttöön. Kerron siitä sitten seuraavalla kerralla.