maanantai, 29. toukokuu 2017

Savutonta elämää

 

Nimet%C3%B6n.jpg

(Kuva: yle.fi)

Kaksi kk ilman tupakkaa ja yhteiseloa C-PAP-laitteen kanssa alkaa olla täynnä. Laite oli tosin muutaman viikon pois käytöstä pitkittyneen flunssan ja nenän tukkoisuuden takia. Joskus on hiukan haikea olo, mutta pääosin olen todella tyytyväinen omaan ja avomieheni savuttomuuteen. Kun kuuntelen pitkään ja paljon tupakoivien yskimistä ja näen, miten tupakanpolton aiheuttama syöpä kuihduttaa ihmisen harmaaksi varjoksi, toivon sydämestäni, että minun ei tarvitsisi enää koskaan polttaa tupakkaa.

Kahden kk:n jälkeen ihmettelen, miten helposti tupakasta luopuminen loppujen lopuksi kävi. Yrityksiä ja onnistumisia on ollut elämän varrella muutamasta kk:sta 11 vuoteen, mutta aina jokin mielenhäiriö on saanut palaamaan sauhuttelun pariin. Osan paluista syineen muistan hyvin, osaa en.

Suhtaudun tähän asiaan kuitenkin vähän samalla lailla kuin alkoholisti viinaan. Tiedän, että ainoa keino pysyä savuttomana on olla polttamatta. En voi kokeilla, koska itselläni ei onnistu "silloin tällöin" tai "kohtuudella" polttaminen. Joko poltan tai en, thats it. Se on tämän riippuvuuden kirous.

Siitä olen onnellinen, että sama ei päde kohdallani alkoholiin. Olisi kamalaa, jos en voisi joskus ottaa ruoan kanssa paria lasillista viiniä. Senkin ajan olen elänyt, että alkoholilla oli liian suuri osuus elämässäni, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. Kuten monesta muustakin ikävästä asiasta.

Siitä olen kuitenkin vähän huolissani, että riippuvuuksien määrä on vakio. Nyt on taas herkut maistuneet hiukan liikaa ja vaaka heilahtanut muutaman kilon ylöspäin. En ole jaksanut panostaa liikkumiseen. Siltä osin en ole kovin tyytyväinen itseeni ja elämääni tällä hetkellä.

Olen silti vain ihminen ja ymmärrän, että kaikkea ei jaksa eikä pysty samanaikaisesti. Nyt kun kolmen viikon kesäloma näkyy jo työvuorolistalla, olen suunnitellut, että korjaan asian. Fillarin voi pyyhkiä polyistä ja pumpata renkaat täyteen. Jos on huonompi sää tai sataa, uimahalli (ainakin jossain) on auki eikä salikortti ole vielä hämähäkinseittien peitossa.

Huomaan nimittäin itsestäni, että kahden kk liikunnan harrastamattomuus alkaa jo tuntua kropassa sekä fyysisesti että henkisesti. Kroppa kaipaa jo muutakin kuin sohvalla löhöilyä ja suklaan mussuttamista. Positiivista sinänsä, että tunnistan itsessäni tuon liikunnan ja terveellisemmän ruokavalion tarpeen. Enää se ei ole "pitäisi" vaan se on vaatimus - kroppani haluaa ja tarvitsee sitä, muuten ei hyvää seuraa.

Näköjään pullukkakin voi vielä oppia jotain uutta ja ennen tunnistamatonta. Vielä kun saisi sen siivoushimon, järjestelmällisyyden, taloudellisuuden, sosiaalisuuden kaipuun jne veriinsä niin jo olisi kodin hengetärtä ja talousihmettä kerrakseen. Mutta olisinko silloin enää minä, omalaatuinen itseni?

PS. Jouluverhot vielä kyllä vaihdan kesäisempiin ennen kuun vaihdetta. Ikkunoiden pesu saa vielä jäädä... :D

 

 

tiistai, 25. huhtikuu 2017

Happea ja helpotusta elämään

 

 

masks.jpg

(Kuva: philips.fi)

 

Vajaa kk sitten sain juuri yllä olevan kuvan mukaisen nenämaskin CPAP-uniapnean hoitolaitteen kera kotiini ja makuuhuoneeseeni. Kuvassa oleva henkilö ei kuulunut varusteisiin! ;) Samana päivänä poltin toivottavasti elämäni viimeisen tupakan. Eli - hyvästi rööki ja tervetuloa uusi, parempilaatuinen yöuni.

Tupakanpolttamisella ja uniapnealla ei sinänsä ole yhteyttä, mutta kun unihoitaja sanoi lääkärissäkäynnin yhteydessä, että tupakoitsijoilla hengitysmaski ja laite alkaa haista tupakalta, päätin että en ala hengittää tuhkakupin läpi. Kun sain tietää päivän, jolloin saan sen oman laitteen, poltin sinä päivänä kolme jäljellä olevaa tupakkaa ja thats it.

Olihan ne ensimmäiset päivät ja viikot välillä vaikeita, mutta tällä viikolla tulee 4 viikkoa savuttomuutta täyteen. Ja kaikkein parasta on se, että viikko lopettamiseni jälkeen lopetti avopuolisoni. Hänen kohdallaan voi puhua todella suuresta saavutuksesta, koska hän oli polttanut yli 30 v. vajaan askin päivässä. Hänelläkin tulee tällä viikolla 3 viikkoa savuitta. Olen niin ylpeä meistä ja kiitollinen siitä, että minun / meidän ei tarvitse enää polttaa.

Puntari on ainoa, joka ei ole vielä tästä kiittänyt, sillä suklaan kulutus on lisääntynyt huomattavasti. Annan sen kuitenkin - väliaikaisesti - itselleni anteeksi, sillä pitkällä tähtäyksellä tupakoimattomuuden terveysvaikutukset ovat huomattavasti suuremmat kuin haitat siitä, että paino jumittaa tai kenties nousee parilla kilolla. Pidän silti huolta siitä, että se ei palaa ennalleen. Mopoa ei päästetä täysin käsistä.

Sen verran henkisesti voimia sitovia nämä muutokset ovat olleet, että sovimme trainerin kanssa, että pidetään nyt ohjatuissa treeneissä pieni tauko (maksettuja kertoja jäljellä) ja palataan asiaan heinäkuun jälkeen. Tunnen itseni ja tiedän, että voimavarani eivät riitä samanaikaisesti kaikkeen.

Uniapneasta vielä sen verran, että tutkimuksen perusteella se on minulla vaikea-asteinen. Numeroina se tarkoittaa, että tutkimusyönä laite mittasi 78 hengityskatkosta tunnissa. Pisin happivajaus oli 1 min 15 sek. Kummallisinta on, että itse en tiedä siitä mitään! Sen verran kiireelliseksi tapaukseksi minut luokiteltiin, että sain laitteen viikon päästä lääkärikäynnistä. Jonot ovat yleensä 1 - 2 kk. Sairaanhoitopiirissa on 3500 CPAP-laitteen käyttäjää. Silti uniapnea oli alidiagnostoitu eli sitä sairastavia on huomattavasti enemmän.

Uuden unilelun kanssa meillä synkkasi heti. Pärjäsin nenämaskilla. Suun ja nenän peittävää maskia en edes kokeillut. Ensimmäisen yön nukuin tosi hyvin, toisena hiukan huonommin. Nyt en enää edes muista, millaista on nukkua ilman maskia. Ja tulokset puhuvat puolestaan. Viikon käytön jälkeen oli kontrolli, jolloin katsottiin laitteen muistikortilta tulokset. Hengityskatkoksia oli enää 0,1 eli yksi kymmenessä tunnissa. Ja hapensaantikin tosi hyvissä lukemissa.

Ihmettelen itsekin, miten äkkiä totuin maskiin ja laitteeseen. Happiletkukin on niin pehmeä, että sitä ei edes huomaa. Nukahdan yhtä helposti kuin aiemminkin, mutta heräilen huomattavasti harvemmin. Olen paljon pirteämpi ja virkeämpi. Mielialakin on parempi, vaikka elämässä on ollut viime aikoina monenlaista muuta stressiä.

Enää ihmettelen sitä, että miksi niin monta vuotta siirsin tutkimuksiin menoa ja asiaan tarttumista. Avopuolisonkin elämänlaatu on kohentunut, kun ei tarvitse enää kuunnella kuorsaustani ja pelätä hengityskatkojen kestoa. Mutta ihminen - ja varsinkin minä - on aina välillä sellainen jääräpää, että jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä niitä kertoja, jolloin järki on ollut hattuhyllyllä.

Lopuksi sanon vain sen, että jos itse epäilette tai puoliso / kaveri / sukulainen epäilee, että kuorsaatte liikaa, teillä on hengityskatkoksia tai muita uniapnean oireita (väsymys, nukahtelu silloin kun ei saisi, aamupäänsärkyä ym.) niin hakeutukaa lääkärin vastaanotolle ja tutkimuksiin. Jos menette julkisen terveydenhoidon kautta, kuten minä tein, prosessi on pidempi, mutta CPAP-laite ilmainen. Jos pikkurahasta ei ole puutetta, menkää yksityiselle, jolloin saatte laitteen nopeammin, mutta laite maksaa käsittääkseni noin 1000 €.

Uniapnea on oikeasti vaarallinen asia, joka kannattaa ottaa vakavasti. Hoitamattomana se lisää sydän- ja verisuonitautien ja diabeteksen riskiä sekä altistaa aivoverenkierron häiriöille, muistisairauksille ja äkilliselle kuolemalle. Riskinä on myös vaara nukahtaa rattiin. Osaan kolareista ja liikennekuolemista syynä on uniapnean aiheuttama nukahtelu. Niin että kyse ei ole vain omasta vaan myöskin muiden hengestä ja terveydestä.

Mikäli tunnette jonkun, jolle tämä asia on ajankohtainen ja jonka arvelisitte hyötyvän näistä tiedoista, tätä saa jakaa. Oma näkemykseni on kokemusasiantuntijan, mutta terveydenhuollon virallisilta nettisivuilta saa ihan lääketieteen asiantuntijoiden jakamaa tietoa.

keskiviikko, 29. maaliskuu 2017

Uniapnea ja siihen sopeutuminen

 

KUVA : HENGITYSLIITTO

ahtauttava_uniapnea.jpg

 

Kohta 3 kk on eletty tätä vuotta, enkä ole kirjoittanut mitään tänne. Paljon on silti tapahtunut. Ylimääräinen energia - jos sellaisesta nyt voi minun kohdallani puhua - on mennyt kaikenlaisiin asioihin tottumiseen ja sopeutumiseen. Suurin muuttunut asia on se, että en voi enää tuulettaa, miten terve olen sairaalloisesta ylipainostani huolimatta.

Jostain syystä minulla on ollut aina tarve todistaa terveydentilaani, joka kieltämättä on ollutkin painooni nähden hämmästyttävän hyvä. Tai niin ainakin olen luullut. Ei diabetesta, ei korkeaa kolesterolia. Mitä nyt polvet ja lonkka välillä kipuilevat, jos joudun olemaan liian kauan jalkojeni päällä yhteen menoon. Allergiaa on ja verenpainekin on vähän koholla, jos on stressiä. Ja se masennustaipumus - no, se nyt on ollut aina.

Rakas avopuolisoni on jankuttanut minulle jo vuosia, että minun pitäisi mennä lääkäriin, kun kuorsaan, on hengityskatkoksia,  ja sekä makuu- että istuma-asennossa nukahtelua sohvalle tv:n ääreen. Joo, joo, tiedän. Se on ollut vastaus. Viime vuoden puolella sitten kuunneltuani jonkin tv-tohtorin luennon uniapneasta ja sen hengenvaarallisuudesta, varasin ajan. Toki työterveydessäkin oli ollut asiasta puhetta, mutta se oli jotenkin unohtunut.

Vaikka olenkin aina tiedostanut oman kuolevaisuuteni, vaatii silti aika paljon myöntyä siihen, että minulla on nyt sellainen sairaus, joka hoitamattomana voi johtaa äkkikuolemaan. Onhan massiivinen obeesikin sairaus, mutta pelkästään siihen harva kuolee. Paitsi ne amerikkalaiset 300 - 400 kg painavat ihmisparat, jotka ovat jo vuosia olleet sänkyihinsä sidottuja ja joille läheiset kantavat päivässä sen verran syömistä mikä toiselle riittäisi viikoksi.

Mutta nyt kun kaikki tutkimukset ja diagnoosi on tehty, en voi enää kieltää asiaa. Vakavaksi vetää lukea sairastavansa vaikea-asteista obstruktiivista (ahtauttavaa) uniapneaa. Syitä mm. ylipaino, ahdas nielu ja tukkoinen nenä. Keuhkot kunnossa. Oireita kuorsaamisen, hengityskatkoksien ja nukahtelun lisäksi koholla oleva verenpaine, väsymys, masentuneisuus, aikaansaamattomuus.

Helpottavaa tietoa on se, että suurimmaksi osaksi nuo jo pitkään jatkuneet oireet liittyvät läheisesti tähän uniapneaan, johon on olemassa hoitokeino, CPAP-laite. Laitteen kautta huoneilmaa hengitetään ylipaineella, jonka ilmavirta pitää hengitystiet auki nukkuessa. Se ei paranna tautia, mutta parantaa unen laatua poistamalla hengityskatkot, jolloin väsymys ja muut oireet voivat jäädä pois. (Lähde: Hengitysliiton opas uniapneaa sairastaville)

Saan tuon CPAP-laitteen käyttööni tänään. Jännittää, miten totun sen käyttöön. Kerron siitä sitten seuraavalla kerralla.

 

sunnuntai, 15. tammikuu 2017

Uudenvuoden ajatuksia

 

frost-633826_960_720.jpg

(Kuva: pixabay.com)

 

Vuosi vaihtui, arki palasi ja elämä on taas mallillaan. Onnistuin selviämään joulusta ilman lisäkiloja ja juhlimaan vuodenvaihdetta ilman pakkokännäystä. Nyt ollaan jo hyvää vauhtia menossa valoa kohti ja fiilikset on sen mukaiset. Pitää vain totutella siihen, että kun kysytään ikää, muistaa sanoa oikean luvun.

Jos ei itse muista ikäänsä niin kyllä ympäristö siitä muistuttaa. Hiljattain tuli sähköpostiini ensimmäinen ET-lehden mainos. Muistan närkästyneeni jo 10 vuotta sitten, kun postista alkoi tulla "Lehti aikuiselle naiselle"- mainoksia. Enää ei posti tuo ilmaisia näytepakkauksia siteistä / tamponeista, vaikka niitä joudunkin yhä käyttämään. Kohta alkaa tulla inkontinenssisuojanäytteitä ja lopulta varmaan kokonaisia housuvaippoja. Sen jälkeen ohjeita siitä, miten voit itse suunnitella omat hautajaisesi.

Sain vihdoin viimein aikaiseksi hankkiutua uniapneatutkimuksiin. Olin verikokeissa ja yön aikaisia tapahtumia mittaava laite oli yhden yön juttu omassa kotona. Nyt sitten odotellaan tuloksia. Korvaan särähti vain laitetta hakiessani kysymys "oletko vielä työelämässä". Olisi pitänyt kysyä, että miten niin, mutta sanoin vain painokkaasti, että kyllä ja kolmivuorotyössä.

Mikä ihme tätä yhteiskuntaa vaivaa. Vai olenko niin tyhmä, että en ymmärrä, että parasta ennen - päiväys loistaa itsestäni jo kauas. Ok, myönnettäköön, että hiusraja pukkaa harmaata nopeammin kuin mitä jaksan siihen lisää väriä läträtä, mutta en hitto soikoon ole vielä poissa pelistä. Olkoonkin, että en ymmärrä vanheta arvokkaasti ja ole suostunut vaihtamaan suomirokkia suomihumppaan tai farkkuja ja hupparia "aikuisen naisen mallistoihin".

En kuvittele olevani nuori tai näyttäväni kaksikymppiseltä, mutta minkäs minä sille voin, että mieli vanhenee hitaammin kuin ikä ajokortissa. Kroppa tuo toki iän myötä jonkin verran rajoitteita ja kaikenlaisia kolotuksia ja pikkuvaivoja, mutta eivät ne saa minua vielä suunnittelemaan eläkepäiviäni.

En tehnyt yhtäkään uudenvuodenlupausta enkä vietä tipattomia kuukausia. En ole karkkilakossa enkä aloittanut hypersuperdiettiä tai valmennusohjelmaa maratonille. Pyrin syömään ja herkuttelemaan kohtuudella. Liikun siten, miten hyvältä tuntuu. Liikuntaa voi toki aina lisätä, mutta ei pakonomaisesti vaan siten miten hyvältä tuntuu. En halua olla hoikka enkä edes normaalipainoinen. Haluan vain voida hyvin.

Olen seurannut Facebookissa "Jenny ja läskimyytinmurtajat"-ryhmää ja hiukan kyllästynyt sen seuraamiseen. Aluksi idea ja ryhmä tuntui hyvältä, mutta nyt se on paisunut kuin pullataikina ja ryhmän alkuperäinen idea on jollain lailla hävinnyt. On hienoa, että lihavuutta koskevia myyttejä murretaan ja ihmisiä kannustetaan hyväksymään itsensä sen kokoisena kuin he ovat / tuetaan muutokseen. Mutta jos kaiken keskipisteenä on se, miltä ihminen näyttää, se tuntuu aika pinnalliselta ja kyllästyttävältä.

Monelle on varmaan iso askel itsensä hyväksymisessä se, kun ottaa itsestään selfie-kuvan jumppa- tai juhlavaatteissa ja postaa sen ryhmään oman tarinansa kera. Mitä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja kehuja julkaisu saa, sitä tyytyväisempi voi olla. En moiti tällä kritiikillä niitä ihmisiä, jotka ehkä ensimmäisen kerran tuntevat saavansa äänensä kuuluviin. Kritisoin sitä jokapuolella rönsyilevää selfie-kulttuuria, jolla tarkoitan tässä nyt muutakin kuin kuvan ottamista itsestä.

Ei ihme, että tutkimuksien mukaan nuorison luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt, kun tutti vaihdetaan älypuhelimeen ja pelikonsoleihin. Nuorison idoleja eivät enää ole urheilijat tai muusikot vaan tubettajat, joiden ura ja tunnettavuus on kiinni siitä, miten paljon katsojia ja jakajia oman itsensä kuvaaminen saa YouTubessa.

En väheksy valokuvaa enkä elävää kuvaa - ne ovat loistavia taidemuotoja. En vain ymmärrä sitä, miten voi olla kiinnostavampaa kuvata itseään kuin muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa. Itse olen mieluummin kameran takana kuin edessä, vaikka en mikään mestarikuvaaja olekaan. Kuvatessa tärkeämpää on se, mitä näkee kuin miltä näyttää.

Samoin on sanojen kanssa. Tätä kirjoittaessa on tärkeämpää se, mitä haluan näillä sanoilla sanoa kuin se, kuka nämä sanoo. Kiitos siitä, että olet mukana ja lukemassa näitä sanoja! Mukavaa alkanutta vuotta!

PS. Postaan tämän kirjoituksen poikkeuksellisesti molempiin blogeihini, koska niillä saattaa olla eri lukijat ja olen viime aikoina ollut hiukan laiska kirjoittamaan mitään.

sunnuntai, 27. marraskuu 2016

"Ihminen on sitä mitä hän syö"

original_19384.jpg

(Kuva: et-lehti.fi)

 

Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin ihmisillä on lajinomainen taipumus kärrätä kaupasta jääkaapit ja pakastimet täyteen ruokaa, ikäänkuin se asetettaisiin myyntikieltoon vuoden alusta. Muutaman päivän ajan sitä ahdetaan sisään kaksin käsin yötä päivää oikein luvan kanssa. Ja sitten ihmetellään, kun närästää, vatsa on kipeä, suolisto sekaisin ja muutenkin nukutaan huonosti - tai sitten pitkin päivää. Tämä ilmiö tunnetaan paremmin nimellä joulu.

10 v. sitten kuollut Juice Leskinen lauloi jo 1980-luvulla joululaulun "Sika", jonka mukaan ihminen on sitä mitä hän syö. Mies on poissa, mutta laulu soi yhä radiossa ja sen sanoma on 30 v. myöhemmin yhä ajankohtainen.

En kiellä, etteikö syöminen olisi kivaa. Olenhan harjoittanut sitä jo yli 50 v. ja kannan sen seurauksia kropassani yhä. Olen syyllistynyt elämäni aikana ylensyöntiin (ja -juontiin), eikä niitä seuraava fyysinen ja psyykkinen olotila ole mitenkään suositeltava. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ruoasta ja syömisestä voi nauttia - jopa hyvällä omallatunnolla - ilman että on pakko syödä aivan mahdottomasti. Ja että elämässä on muitakin ilon aiheita kuin ruoka ja syöminen.

Kaiken maailman laihdutuskuureihin olen väsynyt ja kyllästynyt. Ja ahmimishäiriötaustaisena mitkään pussikeittokuurit eivät minulle sopisikaan. Tämän vuoden aikana olen etsinyt itseni, syömisieni ym. asioiden kanssa tasapainoa ja itselleni terveellisiä tapoja tehdä valintoja. Se on palkittu noin 10 kilon painonputoamisena. Kun ylipainoa on runsaasti eli puolet ihmisestä, yksi 10 kg ei vielä kovin selkeästi näy. Vaatteiden väljentymisestä sen ensin huomaa.

Eilen olin ukkoni kanssa Hectorin konsertissa. Sitä ennen se ikuinen ongelma, mitä laittaa päälle. Nyt kaikki muut vaatteet löytyi helposti, mutta paidan kanssa oli ongelmia. Päätin kokeilla yhtä sellaista, jonka olen jo toista vuotta sitten ostanut alennusmyynnistä, mutta jota en ollut vielä pitänyt, koska tunsin itseni sen sisällä kuoreen ahdetuksi makkaraksi. Yllätys oli melkoinen, kun paita suorastaan solahti päälle eikä kinnannut saumoista. Niin pieni asia teki illastani suuren juhlan.

Olisin saanut toki tähän mennessä enemmänkin pois, jos olisin käynyt tiheämmin salilla ja muutenkin liikkunut enemmän sekä kontrolloinut enemmän ruokavaliotani. Mutta olen päättänyt olla tyytyväinen tähän hitaaseenkin tahtiin, sillä onhan tämä jo nyt suuri parannus entiseen lähes täyteen liikkumattomuuteen ja jatkuvaan naposteluun ja mässäilyyn.

Kaksi kertaa olen ollut jo Leppävirralla opettelemassa ensimmäisiä askeleita pysyvään muutokseen. Ensimmäisen kerran jälkeen olin hieman allapäin, kuten edellisessä postauksessani kerroin. Toisen kerran jälkeen olen ollut paljon pirteämpi ja saanut aikaiseksi asioita, jotka olisi pitänyt jo ajat sitten tehdä. Olen myös kyennyt jatkuvan valittamisen sijaan työpaikalla rakentavampaan keskusteluotteeseen, jonka toivon säilyvän ja tarttuvan myös muihin, että meillä kaikilla olisi hyvä olla työpaikallamme.

Viime viikolla sain myös aikaiseksi asian, joka minun olisi pitänyt tehdä jo monta vuotta sitten. Varasin ajan terveyskeskukseen uniapneatutkimuksia varten. Labrat on tulevalla viikolla ja lääkärin vastaanotto parin viikon päästä. Olen kieltänyt tämän asian ja siirtänyt ajatuksen tutkimuksiin menemisestä "sitten joskus"-laatikkoon. Suurimpana pelkona on ollut se, että jos ko juttu todetaan minulla olevan ja määrätään käyttämään "hengityslaitetta" niin miten saan sellaisen kanssa ollenkaan unen päästä kiinni. Nyt olen päättänyt ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Laitteen kanssa tai ilman.

Eksyin taas aiheesta. Joulumässäilyistähän tämä postaus alkoi. Piti vain sanomani, että nautitaan juhlista ja siihen kuuluvista ruoista ja herkuista - mutta ilman maanista pakkoa ahtaa itseään liian täyteen. Kukin tekee niin kuin haluaa, mutta minä ainakin haluan yrittää pysyä kohtuuden rajoissa - tai edes niiden lähellä. Jotta sitten olisi vuodenvaihteen jälkeen taas intoa jatkaa reippaamin tätä ikuisuusprojektia. Ja saada seuraavakin kaapissa oleva pieneksi jäänyt / valmiiksi pieni vaatekappale kevään kuluessa mahtumaan päälle.