lauantai, 30. kesäkuu 2018

Pullukka elää ja voi paksusti :)

 

Hei tällekin puolelle pitkästä aikaa! Hengissä ollaan, vaikka hävettää tämä ikuisuusprojekti sen verran, että tekisi mieli deletoida tämä blogi kokonaan. Huhtikuussa aloitin kirjoittamaan postausta tänne seuraavasti: 

"Onneksi en viime kerralla - yli puoli vuotta sitten - tätä blogia kirjoittaessani tiennyt, mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Takana oleva puoli vuotta on ollut monella tapaa yksi elämäni kamalimmista. Ei kamalin, koska sitä ykköspaikkaa ei ole 10 vuoden aikana vielä mikään koettelemus pystynyt päihittämään. Nyt olen jo aavistuksen verran voiton puolella, mutta vielä on monta asiaa ratkaistavana ennenkuin voin sanoa, että asiat alkaa olla kohdillaan.

Loppuvuodesta koin työssäni sellaisen väsymisen, uupumisen ja loppuunpalamisen, että jännitin vain sitä, kumpi pettää ensin, kroppa vai pää. En jaksanut harrastaa mitään liikuntaa. Töiden jälkeen vajosin suklaan ja sipsien kanssa sohvannurkkaan yrittäen hetkeksi unohtaa, että vapaapäivä loppuu joskus ja töihin on mentävä. En voi tässä tarkemmin selvittää kaikkia niitä syitä, jotka uupumiseni aiheuttivat (salassapitovelvollisuus), mutta ne liittyivät työn kuvan muuttumiseen, omistajanvaihdoksiin ja omaan turhautumiseeni siitä, että amk-tutkinnon suorittaneena teen samaa työtä, mihin riittää toisen asteen koulutus. 

Asia, joka minut piti viime vuonna pinnalla ja esti hukkumisen, oli vapaaehtoistyö ja koulutus. Niiden avulla jaksoin listasta toiseen."

Aika epätoivoista ja surkeaa, vai mitä. Onneksi tuo on taakse jäänyttä aikaa. Vuodenvaihteessa otin itseäni niskasta kiinni ja lopetin suklaan ja sipsien puputtamisen. Valehtelematta voin sanoa, että en ole ostanut vuodenvaihteen jälkeen suklaata enkä sipsejä / juustonaksuja. En ole missään lakossa. Totesin vain, että en tarvitse niitä. Yllättävän helppoa on ollut. Olen ottanut suklaata, jos on tarjottu / tuotu lahjaksi, mutta en ole ostanut / kerjännyt mieheltä. Varovasti voinen sanoa, että olen päässyt irti suklaariippuvuudesta. Tai että se on ainakin helpottanut. Varovainen pitää silti olla. Juhannukseksi ostin suklaalla päällystettyjä pähkinöitä ja kuivattuja hedelmän / marjanpaloja sekä suolapähkinöitä. Sen jälkeen on pitänyt taas muistuttaa itseään, että se oli vain juhannus ja nyt niitä ei hetkeen osteta. Riippuvuus on salakavala tauti. Mutta ei varmaan ole ollut koko elämässä näin pitkää aikaa ilman noita himoja.

Seuraavaksi kaikki olettaa, että nyt tuuletan sillä, miten paljon kiloja on lähtenyt tuon muutoksen myötä. Valitettavasti en voi tuulettaa. Alkuvuodesta lähti kyllä, kun olin aivan loppuun palanut ja sairauslomalla enemmän kuin töissä tules-vaivojen vuoksi. Eli pää kesti, mutta kroppa petti. Jos kroppa ei olisi ehtinyt ensin, pään olisi käynyt huonosti. Puoli vuotta hain uutta työpaikkaa ja huhtikuussa kaksi päivää tuon edellä lainatun postauksen alun jälkeen olin työhaastattelussa ja sain vuoden viransijaisuuden uudessa työpaikassa. Irtisanoin itseni ja olen nyt ollut 2,5 kk uudessa työssä, josta olen 100 % onnellinen ja kiitollinen.

14 vuoden kolmivuorotyön jälkeen on aivan ihanaa siirtyä päivätyöhön. Vaikka peruspalkka nousi niin lisät jäi pois ja käteen jäävä osuus on siten pienempi + työmatka piteni 24 km päivässä, niin ei harmita. Nyt on illat ja viikonloput vapaat ja yöt saa nukkua kotona omassa sängyssä. Olen paljon pirteämpi ja iloisempi. Verenpaine on normalisoitunut. Syön terveellisesti kasvivoittoisen työpaikkalounaan. Tykkään uudesta työstäni ja olen löytänyt työn ilon uudelleen. 

Liityin vuoden alusta Facebook-frendin suljettuun ryhmään, jossa tavoitteena on pudottaa painoa vuoden aikana - 10 %. Alku lähti hienosti. Tammikuu - 2.7 %. Helmikuu + 0.4 % eli - 2.3 %. Maalliskuu - 3.4 % eli viime punnituksesta - 1.1 %. Huhtikuu - 4.4 % eli edellisestä - 1.0 %. Mutta sitten - toukokuu + 0.8 % takaisin ja kesäkuussa vielä enemmän. Eli nyt ollaan melkein lähtöpisteessä. 

Syy on aika selvä. Aikaisempi fyysisesti raskas työ on vaihtunut fyysisesti kevyempään istumatyöhön. Kun en hosu enkä hikoile, ei janokaan ole niin suuri eli vettä tulee nautittua liian vähän. Syön terveellisemmin kuin ennen, mutta kalorinkulutus on pienempi. Eli annoksia pitäisi pienentää. Ja neljäs syy, liikunnan puute. En ole saanut itseäni vielä kunnolla liikkeelle, vaikka lonkka- ja polvikipujen kanssa pärjään nyt kohtalaisesti. Huhtikuussa kävin uimassa, mutta siihen se jäi. Istumatön myötä olen huomannut alaraajaturvotusta, mitä ei ole aikaisemmin ollut, lähinnä säärissä, nilkoissa ja jalkäpöydissä. 

Siinä mielessä olen hiukan pettynyt itseeni, että vaikka moni asia on paremmin, en silti saa itsestäni irti yhtään enempää. Tarkoitan nyt kotitöitä. Ei minusta ole tullut pullaa leipovaa kodinhengetärtä, jonka tekee rutiinilla viikkosiivot. Sama kaaos meillä on kuin ennenkin, että ei juuri kehtaa vieraita kutsua. Tädin asunnosta 2011 tuodut paperit ym. odottavat edelleen läpikäymistä ulkovarastossa eikä kaikkia 2012 muutossa siirrettyjä laatikoita ole vieläkään kokonaan selvitetty. Toinen makuuhuone, jossa miehen pojat yöpyy meillä ollessaan on puoliksi varastokäytössä. Ainoa asia mikä tässä lohduttaa on se, että mies sanoo meillä kuitenkin olevan siistimpää kuin hänen ja kahden ex-vaimonsa huushollissa heidän avioliittojensa aikana. 

Mutta kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi - "Joka kestää kaaosta ympärillään, kestää sitä myös päänsä sisällä". Tässä elämässä kaaoksen määrä on vakio. Jos kämppä olisi kunnossa ja muutkin asiat ok niin aina se vastoinkäyminen kurkistelisi sieltä nurkan takaa, niinkuin nytkin. Että ei kenenkään tarvitse kadehtia, että menisi liian hyvin. Tässä loppuvuoden puolella selviää se, tapahtuuko oikeus ilman oikeudenkäyntiä vai pitääkö tässä lähteä vaatimaan lakisääteisiä oikeuksiaan käräjätupaan eräältä nimeltä mainitsemattomalta pankilta, joka yrittää paikata työntekijänsä tekemiä virheitä laittomilla tulkinnoilla. Onneksi oma pankki, joka omistaa osan tästä asunnostani, on joustava ja on myöntänyt lyhennysvapaata vuoden loppuun, jotta en joudu toisten virheiden vuoksi taivasalle. Jos niin kävisi niin voitte olla varma, että sen jälkeen Arjalla olisi asiaa (kun Karpolla ei ole enää asiaa). 

Realisti kun olen niin ymmärrän toki, että kaikkia maailman vääryyksiä en pysty korjaamaan. Haluan silti uskoa siihen, että oikeudenmukaisuus voi voittaa vääryyden. Voi olla, että olen naivi, mutta ennemmin naivi kuin kyyninen ja katkera. 

 

 

keskiviikko, 6. syyskuu 2017

Hidasteita

 

 

IMG_2180.jpg

(Kuva Elokuu 2017 Pyhäniemi)

 

Joskus tuntuu, että vaikka kaikkensa on valmis tekemään, jokin ihan piruuttaan vastustaa, estää ja hidastaa. Pidettyäni vajaa puoli vuotta taukoa muusta kuin satunnaisesta liikunnasta, olin motivoitunut jatkamaan elokuussa salilla käyntiä. Olin jo sopinut ohjatut treenitkin. Mutta kuinkas ollakaan, flunssaa pukkasi. Siirsin treenejä eteenpäin, mutta harmitti puolikuntoinen olo ennen toista kesälomapätkää ja viimeistä kesälomaviikkoa.

Olimme varanneet viikon Pyhäniemestä Kihniöltä. Mökit olivat ihan ok remonttien jäljiltä, mutta muuten se viikko ei ollut itselleni paras mahdollinen. Päivät kuluivat sohvalla Buranan voimalla. Ei oikein huvittanut mikään. Talviturkki jäi edelleen heittämättä, mutta saunan löylyistä sentään nautin useampana päivänä.

Ma ja ti tylsistyin mökillä yksinäni, kun isäntä oli opiskelemassa. Osaan kyllä nauttia yksin olosta kotona, mutta tuolla jossain Jumalan selän takana totesin parin päivän jälkeen, että ei minusta olisi viettämään erakkoelämää kaukana sivistyksestä. Ihailen kyllä luontoa ja maisemia -  mutta useimmiten auton ikkunasta tai valokuvista. Parhaan sesonkiajan ohittaneessa lomakylässä vain ahdistuin.

Isännällä oli ke-pe opiskeluun liittyvää työharjoittelua kotipaikkakunnallamme, joten minäkin lähdin ke-aamuna kotiin, koska en halunnut jäädä sinne enää päiväksikään yksin. Juuri isännän opintojen vuoksi olimme matkassa kahdella autolla. Kun pääsin pohjois-Hämeen "erämaista" lähelle Peräseinäjokea niin sekin tuntui jo kaupungilta. Kyllä oli ihana tulla kotiin!

Salillekin lopulta pääsin ja treeni tuntui hyvältä pitkästä aikaa. Trainerilta saamani palaute myös innosti merkitsemään kalenteriin etukäteen mahdollisia päiviä, jolloin menisin salille itsekseni treenaamaan. Heti seuraavana päivänä iski taas jokin tauti. Viikonlopun olin puolikuntoisena töissä särkylääkkeiden voimalla.

Heti ma-aamuna töistä päästyäni menin lääkäriin. Tulehdusta kurkussa ja keuhkoputkessa, 10 pv:n antibioottikuuri ja kielto pysyä poissa marjapuskista. Viimeksi mainittua on erittäin helppo noudattaa, sillä en ole koskaan ollut innokas pomimaan mitään, mikä edellyttää kumartelua tai kyykistymistä.

Sairauslomaa en huolinut, koska menen töihin vasta pe. Eilen kyllä olin mukana työpaikan tiimipäivässä, joka pidettiin kauniina aurinkopäivänä ulkosalla eräässä matkailukohteessa. Kuuden tunnin auringossa olon jälkeen totesin illalla ja aamulla, että näköjään syyskuussakin voi vielä ruskettua. Koko kesänä en ole ollut ulkona noin pitkää aikaa yhteen menoon. Tuntuu, että kesä meni huomaamatta ohi eikä edes kunnolla tuntunut kesältä.

Toisaalta voi olla, että tauko liikunnan harrastamisessa vaikutti mielialaa laskevasti. Savuttomuus on kestänyt pian puoli vuotta, mutta jonkinlaisen tyhjän aukon sekin on elämään jättänyt enkä ole vielä keksinyt mitään sitä aukkoa täyttämään. Tai sitten vain ihmisellä on kausia, jolloin mikään ei oikein tunnu miltään.

Tämän viikon salikäynnit jää pakostakin väliin tulehduksien takia, mutta ensi viikolla menen vaikka pää kainalossa. Haluan löytää uudelleen sen liikunnan ilon ja sitä seuraavan hyvän olon. Vaa´alla käynnit jätetään toistaiseksi väliin. Haluan nyt edetä - ei ruokavalio eikä liikunta - vaan henkinen hyvinvointi edellä tässä asiassa.

Syksyllä on muutenkin tiedossa kaikenlaista kivaa, koulutusta ja konserttia, jotka antavat voimaa arkeen ja palauttavat minut takaisin elämään masennusmörkön kainalosta.

torstai, 27. heinäkuu 2017

Kadonnutta motivaatiota etsimässä

IMG_2131.jpg

(Kuva Kalajoelta 6/2017 AR)

 

Kaksi kuukautta on kulunut viime postauksesta ja mitä olen saanut aikaiseksi. En niin mitään! Pesin terassin - ja polkupyörän - alkukesästä, mutta siellä se jälkimmäinen kerää uutta pölyä edellisellä. Ja ikkunat edelleen pesemättä. Ne verhot sentään vaihdoin. Pian ne saa taas vaihtaa takaisin, ne jouluverhot nimittäin.

No ei nyt sentään vielä. Suututtaa vaan oma aikaansaamattomuus. Kesälomareissulla Kalajoella sentään hiukan ulkoilin, mutta talviturkki on edelleen heittämättä. Onneksi kesää on vielä jäljellä ja lomaakin viikko, elokuussa. Kihniön suuntaan meinaan sen talviturkin jättää. Paras olisi paistaa sillä viikolla.

Sauhutteluun en ole sortunut, vaikka mielitekoja on ollut. Tulee 4 kk ilman tupakkaa. Tuplasti pidempään kuin viime postauksessa. Mutta suklaan syönti meinasi riistäytyä käsistä. Nyt yritän olla edes 6 päivää viikossa syömättä suklaata. Ihan kaikkia tupakattomia kiloja en ole vielä pois saanut, mutta oikeaan suuntaan olen menossa.

Vaikka ei näin paksusta kropasta muutaman kilon heittely edestakaisin edes näy. Tuntuu kylläkin. Ja yksi ikävä puoli tässä savuttomuudessa on. Vatsa ei toimi enää niin hyvin kuin aikaisemmin. Joskus saa pää punaisena pitää oitkänkin istunnon. Paitsi ei tänään, kun kaupassa alkoi tuntua, että pian räjähtää. Sinnittelin kotiin asti, työnsin kauppakassit isännälle ja melkein räjäytin liatkin pöntöstä pois.

Ai että ketä kiinnostaa lukea toisen vatsan toiminnasta. No, onpahan tämäkin vain osoitus siitä, että ei onneksi kaikkien blogit ole pelkkää onnellisuushattaraa tai "olen niin kaunis ja kotini on niin tyylikäs" hörhöilyä. Sitäpaitsi ulostaminen on luonnollinen asia. Siitäkin voi olla kiitollinen, että on kuitenkin terve suoli, joka yleensä toimii. Kaikilla ei  ole. Siitä huolimatta moni avannepussin käyttäjä voi olla monta kertaa onnellisempi ja tyytyväisempi elämäänsä kuin joku päivän kolmattakymmenettäkuudetta selfietä ottava, joka ei ole yhteenkään otokseensa tyytyväinen.

Niin että turhaan minäkin tässä valitan. Yritän muistaa aina olla kiitollinen siitä mitä minulla on. Kiloista on tietysti vaikea olla kiitollinen, mutta siitä olen, että painoisekseni kroppani toimii hämmästyttävän hyvin. Liian pitkään jalkojen päällä yhteen mittaan oleminen saa lonkat tai polvet kipeytymään, mutta niistäkin pikkuvaivoista selviän Buranalla. Sitäpaitsi katsoin kerran dokumentin "kiloni pelastivat minut"-tyyliin, jossa runsas ylipaino oli auttanut onnettomuuteen joutuneita selviämään hengissä ja vähemmillä vammoilla kuin jos he olisivat olleet hoikkia.

Niin, se motivaatio. Ehkä sekin vielä löytyy. Ainakin joskus.

 

maanantai, 29. toukokuu 2017

Savutonta elämää

 

Nimet%C3%B6n.jpg

(Kuva: yle.fi)

Kaksi kk ilman tupakkaa ja yhteiseloa C-PAP-laitteen kanssa alkaa olla täynnä. Laite oli tosin muutaman viikon pois käytöstä pitkittyneen flunssan ja nenän tukkoisuuden takia. Joskus on hiukan haikea olo, mutta pääosin olen todella tyytyväinen omaan ja avomieheni savuttomuuteen. Kun kuuntelen pitkään ja paljon tupakoivien yskimistä ja näen, miten tupakanpolton aiheuttama syöpä kuihduttaa ihmisen harmaaksi varjoksi, toivon sydämestäni, että minun ei tarvitsisi enää koskaan polttaa tupakkaa.

Kahden kk:n jälkeen ihmettelen, miten helposti tupakasta luopuminen loppujen lopuksi kävi. Yrityksiä ja onnistumisia on ollut elämän varrella muutamasta kk:sta 11 vuoteen, mutta aina jokin mielenhäiriö on saanut palaamaan sauhuttelun pariin. Osan paluista syineen muistan hyvin, osaa en.

Suhtaudun tähän asiaan kuitenkin vähän samalla lailla kuin alkoholisti viinaan. Tiedän, että ainoa keino pysyä savuttomana on olla polttamatta. En voi kokeilla, koska itselläni ei onnistu "silloin tällöin" tai "kohtuudella" polttaminen. Joko poltan tai en, thats it. Se on tämän riippuvuuden kirous.

Siitä olen onnellinen, että sama ei päde kohdallani alkoholiin. Olisi kamalaa, jos en voisi joskus ottaa ruoan kanssa paria lasillista viiniä. Senkin ajan olen elänyt, että alkoholilla oli liian suuri osuus elämässäni, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. Kuten monesta muustakin ikävästä asiasta.

Siitä olen kuitenkin vähän huolissani, että riippuvuuksien määrä on vakio. Nyt on taas herkut maistuneet hiukan liikaa ja vaaka heilahtanut muutaman kilon ylöspäin. En ole jaksanut panostaa liikkumiseen. Siltä osin en ole kovin tyytyväinen itseeni ja elämääni tällä hetkellä.

Olen silti vain ihminen ja ymmärrän, että kaikkea ei jaksa eikä pysty samanaikaisesti. Nyt kun kolmen viikon kesäloma näkyy jo työvuorolistalla, olen suunnitellut, että korjaan asian. Fillarin voi pyyhkiä polyistä ja pumpata renkaat täyteen. Jos on huonompi sää tai sataa, uimahalli (ainakin jossain) on auki eikä salikortti ole vielä hämähäkinseittien peitossa.

Huomaan nimittäin itsestäni, että kahden kk liikunnan harrastamattomuus alkaa jo tuntua kropassa sekä fyysisesti että henkisesti. Kroppa kaipaa jo muutakin kuin sohvalla löhöilyä ja suklaan mussuttamista. Positiivista sinänsä, että tunnistan itsessäni tuon liikunnan ja terveellisemmän ruokavalion tarpeen. Enää se ei ole "pitäisi" vaan se on vaatimus - kroppani haluaa ja tarvitsee sitä, muuten ei hyvää seuraa.

Näköjään pullukkakin voi vielä oppia jotain uutta ja ennen tunnistamatonta. Vielä kun saisi sen siivoushimon, järjestelmällisyyden, taloudellisuuden, sosiaalisuuden kaipuun jne veriinsä niin jo olisi kodin hengetärtä ja talousihmettä kerrakseen. Mutta olisinko silloin enää minä, omalaatuinen itseni?

PS. Jouluverhot vielä kyllä vaihdan kesäisempiin ennen kuun vaihdetta. Ikkunoiden pesu saa vielä jäädä... :D

 

 

tiistai, 25. huhtikuu 2017

Happea ja helpotusta elämään

 

 

masks.jpg

(Kuva: philips.fi)

 

Vajaa kk sitten sain juuri yllä olevan kuvan mukaisen nenämaskin CPAP-uniapnean hoitolaitteen kera kotiini ja makuuhuoneeseeni. Kuvassa oleva henkilö ei kuulunut varusteisiin! ;) Samana päivänä poltin toivottavasti elämäni viimeisen tupakan. Eli - hyvästi rööki ja tervetuloa uusi, parempilaatuinen yöuni.

Tupakanpolttamisella ja uniapnealla ei sinänsä ole yhteyttä, mutta kun unihoitaja sanoi lääkärissäkäynnin yhteydessä, että tupakoitsijoilla hengitysmaski ja laite alkaa haista tupakalta, päätin että en ala hengittää tuhkakupin läpi. Kun sain tietää päivän, jolloin saan sen oman laitteen, poltin sinä päivänä kolme jäljellä olevaa tupakkaa ja thats it.

Olihan ne ensimmäiset päivät ja viikot välillä vaikeita, mutta tällä viikolla tulee 4 viikkoa savuttomuutta täyteen. Ja kaikkein parasta on se, että viikko lopettamiseni jälkeen lopetti avopuolisoni. Hänen kohdallaan voi puhua todella suuresta saavutuksesta, koska hän oli polttanut yli 30 v. vajaan askin päivässä. Hänelläkin tulee tällä viikolla 3 viikkoa savuitta. Olen niin ylpeä meistä ja kiitollinen siitä, että minun / meidän ei tarvitse enää polttaa.

Puntari on ainoa, joka ei ole vielä tästä kiittänyt, sillä suklaan kulutus on lisääntynyt huomattavasti. Annan sen kuitenkin - väliaikaisesti - itselleni anteeksi, sillä pitkällä tähtäyksellä tupakoimattomuuden terveysvaikutukset ovat huomattavasti suuremmat kuin haitat siitä, että paino jumittaa tai kenties nousee parilla kilolla. Pidän silti huolta siitä, että se ei palaa ennalleen. Mopoa ei päästetä täysin käsistä.

Sen verran henkisesti voimia sitovia nämä muutokset ovat olleet, että sovimme trainerin kanssa, että pidetään nyt ohjatuissa treeneissä pieni tauko (maksettuja kertoja jäljellä) ja palataan asiaan heinäkuun jälkeen. Tunnen itseni ja tiedän, että voimavarani eivät riitä samanaikaisesti kaikkeen.

Uniapneasta vielä sen verran, että tutkimuksen perusteella se on minulla vaikea-asteinen. Numeroina se tarkoittaa, että tutkimusyönä laite mittasi 78 hengityskatkosta tunnissa. Pisin happivajaus oli 1 min 15 sek. Kummallisinta on, että itse en tiedä siitä mitään! Sen verran kiireelliseksi tapaukseksi minut luokiteltiin, että sain laitteen viikon päästä lääkärikäynnistä. Jonot ovat yleensä 1 - 2 kk. Sairaanhoitopiirissa on 3500 CPAP-laitteen käyttäjää. Silti uniapnea oli alidiagnostoitu eli sitä sairastavia on huomattavasti enemmän.

Uuden unilelun kanssa meillä synkkasi heti. Pärjäsin nenämaskilla. Suun ja nenän peittävää maskia en edes kokeillut. Ensimmäisen yön nukuin tosi hyvin, toisena hiukan huonommin. Nyt en enää edes muista, millaista on nukkua ilman maskia. Ja tulokset puhuvat puolestaan. Viikon käytön jälkeen oli kontrolli, jolloin katsottiin laitteen muistikortilta tulokset. Hengityskatkoksia oli enää 0,1 eli yksi kymmenessä tunnissa. Ja hapensaantikin tosi hyvissä lukemissa.

Ihmettelen itsekin, miten äkkiä totuin maskiin ja laitteeseen. Happiletkukin on niin pehmeä, että sitä ei edes huomaa. Nukahdan yhtä helposti kuin aiemminkin, mutta heräilen huomattavasti harvemmin. Olen paljon pirteämpi ja virkeämpi. Mielialakin on parempi, vaikka elämässä on ollut viime aikoina monenlaista muuta stressiä.

Enää ihmettelen sitä, että miksi niin monta vuotta siirsin tutkimuksiin menoa ja asiaan tarttumista. Avopuolisonkin elämänlaatu on kohentunut, kun ei tarvitse enää kuunnella kuorsaustani ja pelätä hengityskatkojen kestoa. Mutta ihminen - ja varsinkin minä - on aina välillä sellainen jääräpää, että jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä niitä kertoja, jolloin järki on ollut hattuhyllyllä.

Lopuksi sanon vain sen, että jos itse epäilette tai puoliso / kaveri / sukulainen epäilee, että kuorsaatte liikaa, teillä on hengityskatkoksia tai muita uniapnean oireita (väsymys, nukahtelu silloin kun ei saisi, aamupäänsärkyä ym.) niin hakeutukaa lääkärin vastaanotolle ja tutkimuksiin. Jos menette julkisen terveydenhoidon kautta, kuten minä tein, prosessi on pidempi, mutta CPAP-laite ilmainen. Jos pikkurahasta ei ole puutetta, menkää yksityiselle, jolloin saatte laitteen nopeammin, mutta laite maksaa käsittääkseni noin 1000 €.

Uniapnea on oikeasti vaarallinen asia, joka kannattaa ottaa vakavasti. Hoitamattomana se lisää sydän- ja verisuonitautien ja diabeteksen riskiä sekä altistaa aivoverenkierron häiriöille, muistisairauksille ja äkilliselle kuolemalle. Riskinä on myös vaara nukahtaa rattiin. Osaan kolareista ja liikennekuolemista syynä on uniapnean aiheuttama nukahtelu. Niin että kyse ei ole vain omasta vaan myöskin muiden hengestä ja terveydestä.

Mikäli tunnette jonkun, jolle tämä asia on ajankohtainen ja jonka arvelisitte hyötyvän näistä tiedoista, tätä saa jakaa. Oma näkemykseni on kokemusasiantuntijan, mutta terveydenhuollon virallisilta nettisivuilta saa ihan lääketieteen asiantuntijoiden jakamaa tietoa.