( Kuva otettu 5.4.2018. Olin tuolloin hakenut uutta työpaikkaa ja muutaman päivän kuluttua kuvan ottamisesta sain tietää, että olin tullut valituksi. Irtisanoin itseni ja jätin 14 vuoden jälkeen kolmivuorotyön taakseni.)

(Tässä kuvassa olen 20.4.2018 Oulussa hotellissa Rikosuhripäivystyksen valtakunnallisilla koulutuspäivillä. Vapaaehtoistyö toi tuohon aikaan vastapainoa palkkatyölle.)

Muutama viikko sitten selailin vanhoja kuvia kännykältä. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, olin suorastaan järkyttynyt katsoessani jonkun vuoden takaista ulkoista minääni. En painavimpanakaan ollessani kiistänyt tosiasiaa sittä, että olin sairaalloisen ylipainoinen, mutta jostain syystä en aina halunnut nähdä itseäni aivan niin lihavana. Viihdyin myös paremmin kameran takana kuin edessä.

Päätin, että olisi aika tehdä katsaus menneisiin vuosiin hiukan uudesta näkökulmasta. Ei vain niin, että pääosassa olisi pudotetut kilot vaan kokonaisvaltainen muutosmatka huomioon ottaen kaikki elämän osa-alueet, jotka tässä prosessissa ovat vaikuttaneet siihen, missä tänä päivänä ollaan. Eilen, kun luin ja jaoin Ylen artikkelin lihavuuden hoidosta ja lihavuusleikkauksista, totesin, että ilman lihavuusleikkausta, suurta painonpudotusta ja uutta lonkkaa en ehkä olisi tänä päivänä enää työkykyinen. Sairaalloinen lihavuus on sairaus, joka edellyttää asianmukaista hoitoa ja asiallista suhtautumista - ilman syyllistämistä. 

( Maistraattiin menossa 30.4.2021. Mentiin salaa naimisiin. Vain todistajina ollut ystäväpariskunta tiesi.)

Palataan siis muutama vuosi taaksepäin. Uniapneadiagnoosi 2017 ja C-PAP-laitteen käyttöönotto paransi unen ja elämäni laatua. Tules-vaivojen alkaminen 2017 - 2018 pakotti miettimään työpaikan vaihtoa. Kolmivuorotyössä olin paljon jalkojeni päällä ja jopa 12-tuntisten työpäivien jälkeen jouduin turvautumaan särkylääkkeisiin. Viimeisen vuoden siinä työssä tein pelkästään yövuoroa, koska siinä ei ollut niin paljon jalkojen päällä oloa. Toki olin yrittänyt laihduttaa. Kävin kuntosalilla ja olin personal trainerin ohjauksessa, joka teki parhaansa, että olisi saanut motivoitua painonpudotustani. Jossain vaiheessa salillakäynnit vain jäi. Uusi työ keväällä 2018 oli fyysisesti kevyttä ja mahdollisti sen, että sairauspoissaoloja ei enää juurikaan ollut.

Olin jo ennen uuden työpaikan saamista hakenut jatko-opiskelupaikkaa sosionomin YAMK-opintoihin. Pääsin sisään ja syksyllä 2018 aloitin työn ohessa opinnot. Tykkäsin uudesta työstäni eikä pitkä työmatka (62 km sivu) haitannut, kun kyseessä oli päivätyö. Työ oli kuitenkin määräaikainen ja loppui syksyllä 2019. Olin työttömänä 3,5 kk. Työntekijä, jota olin sijaistanut irtisanoi itsensä ja vakituinen paikka tuli hakuun 2019 loppupuolella. Sain sen tammikuussa 2020. Olin tosi onnellinen siitä. Sitten tuli korona ja maailma ja koko elämä muuttui. 

(Hääkuva 30.2.2021. Morsian painoi ainakin 1,5 kertaisesti sen, mitä sulhanen.)

Näin jälkeenpäin kaikki korona-ajan tapahtumat tuntuvat kaukaiselta unelta. Jatkoin työssä kuten ennenkin, mutta YAMK-opiskeluni keskeytyi. Kun olin saanut vakituisen viran (kolmas vakituinen työ, mutta ensimmäinen vakituinen virka), halusin keskittyä oman työni kehittämiseen eikä opiskelu tuntunut enää mielekkäältä. Valmistuminen jäi kahta kurssia ja opinnäytetyötä vaille, opintopisteissä 45/90. 

Vappuna 2021 käytiin avopuolisoni kanssa vihillä 12 vuoden yhdessäolon jälkeen. Tehtiin se kertomatta asiasta muille kuin todistajiksi kutsutulle ystäväpariskunnalle. Tilaisuus maistraatissa oli lyhyt. Morsian oli tuhdissa kunnossa ja oli työn takana löytää uusia vaatteita tilaisuuteen. Korkkarien sijasta hankin uudet Skechersin lenkkarit, koska pystyssä pysyminen meni näyttävyyden edelle. Vihkimisen jälkeen kävimme syömässä ystäväpariskunnan kanssa ja lähdimme hotelliviikonloppuun Tampereelle. 

(Hotelliviikonloppu 12.7.2021 Turun Kakolassa.)

Tuli vuosi 2022 ja olimme juhannuksen tienoilla kesälomareissulla Itä-Suomessa. Olimme kylpylässä ja jouduin pitämään puolisoni käsivarresta kiinni kylpylässä liikkuessani, koska pelkäsin liukastumista. Se oli minun pohjakosketukseni. Lomaviikon aikana aloin miettiä, että näin ei voi enää jatkua. Tein päätöksen hakeutua laiihdutusleikkaukseen. Se ei ollut hetken mielijohde, Ensimmäisen kerran harkitsin leikkausta 1990-luvulla ja toisen kerran joskus 2010 vuoden jälkeen, mutta kummallakin kerralla peruin asian prosessin aikana. Pelkäsin lähinnä sitä, että pää ei kestäisi leikkauksen tuomia rajoituksia tunnesyömiseeni, josta olin kärsinyt lapsesta saakka.

Ahmimishäiriötä ei tunnettu vielä 1980-luvulla, mutta 1990-luvun alussa maakuntalehdessä oli yleissairaalapsykiatrian osastolla työskentelevän (jo edesmenneen) psykiatrin haastattelu, jossa kerrottiin ahmishäiriöstä. Tunnistin heti itseni ja varasin ajan ko. lääkärille. 1992 sain diagnoosin. Paino on vaihdellut vuosien mittaan. 1999 - 2000 sain tiputettua yli 30 kg totaalisen elämänmuutoksen myötä. Siihen liittyi opiskelun aloittaminen, ero silloisesta 11 vuoden parisuhteesta, muutto toiselle paikkakunnalle ja uudet ihmissuhteet sekä runsas liikunnan lisääntyminen.

Uusi parisuhde 2003, ensimmäinen vakituinen työpaikka 2004 ja muutto jälleen uudelle paikkakunnalle, Aluksi kaikki sujui hyvin ja olin todella onnellinen. Työ ei kuitenkaan ollut sitä, mitä olisin kokenut omakseni. Menin saamaani työpaikkaan vain siksi, että pääsin muuttamaan yhteen seurustelukumppanini kanssa. Aloite muuttoon tuli häneltä. Sain kaksi bonuslasta, joihin minulle syntyi tunneside siitä huolimatta, että olin vapaaehtoisesti lapseton. Parisuhteeseen alkoi tulla vaivihkaa ongelmia. Avopuolisoni tiesi syömishäiriötaustastani, mutta olin vakuuttanut hänelle, että saisin vielä 20 kg pois. Se ei kuitenkaan onnistunut ja paino alkoi pikkuhiljaa nousta. Tämä aiheutti ristiriitoja parisuhteeseen. Avopuoliso oli liikunnallinen, harrasti ju-jutsua ja mittaili vyötärönympärystään. Kun 2006 haettiin ensimmäisen kerran osallistujia Suureen Pudottajaan, avopuoliso sanoi, että ero tulee, jos menisin sinne. Hänelle olisi ollut häpeällistä, jos harrastuskaverit olisivat saaneet tietää, miten lihava akka hänellä oli.

Ero tuli 2007 avopuolison aloitteesta. Hänellä oli ollut pitkään rinnakkaissuhde, jota en ollut suostunut myöntämään, vaikka kaikki todisteet olivat olleet nenäni edessä. Olin täysin rikki ja sekoilin deittisovelluksissa, Muutin omaan asuntoon toukokuussa 2007. Jatkoin työssäni vielä seuraavaan kevääseen, kunnes palasin kotiseudulleni toukokuussa 2008, jolloin aloitin 10-vuotisen urani silloisessa työpaikassa, josta lähdin 2018. Nykyisen puolisoni tapasin 2009. Tottakai hän on kannustanut vuosien mittaan painonpudotukseen, mutta ylipainoni ei ole ollut hänelle missään vaiheessa suhteemme este.

(Heinäkuusta 2022 jouduin käyttämään kyynärsauvoja pystyäkseni liikkumaan lonkan vaikean nivelrikon vuoksi. Syksyllä 2022 sain inva-kortin pysäköintiin.)

Olin käynyt heinäkuussa 2022 lääkärillä, joka teki lähetteen laihdutusleikkausarviointiin. Painoin silloin 167 kg. Pari viikkoa siitä vasen polveni kipeytyi niin, että en pystynyt varaamaan sille lainkaan. Tilasin taksin hakemaan minulle apuvälinelainaamosta kyynärsauvat. Vasen polvi parani, mutta kyynärsauvat jäivät. Sen jälkeen ne olivat käytössä 3,5 v. 

Laihdutusleikkausprosessiin hyväksytyksi tuleminen edellytti painonpudotusta. Sain siihen avuksi tablettilääkityksen, joka vaikutti ruokahaluun. Onnistuin syksyn 2022 aikana pudottamaan painoa reilusti yli 10 kg, joten minut hyväksyttiin laihdutusleikkausprosessiin. Jouduin lopettamaan lääkityksen vuodenvaihteessa, koska olin joutunut tauottamaan toisen lääkkeen sen ajaksi ja toisen lääkityksen tauottamisen haitat olivat suuremmat kuin uuden lääkkeen hyödyt.

Vuosi 2023 oli odottelua. Keväällä ja kesällä pääsin tarkempiin tutkimuksiin. Syksyllä 2023 sain ajan lääkärille, joka teki myönteisen päätöksen vatsalaukun ohitusleikkaukseen. Muutama kilo tuli takaisin tuon vuoden aikana, mutta vanhoihin tapoihin en enää palannut. Vaikka tuo odotusaika turhautti niin näin jälkeenpäin voin todeta, että se oli pelkästään hyväksi sen vuoksi, että oli aikaa työstää asiaa psyykkisesti. Tämä prosessi on ollut ennenkaikkea psyykkinen prosessi. Se, mitä pään sisällä ja omassa ajatusmaailmassa tapahtuu, on tärkeämpää kuin se, mitä syöt.

( Laihdutusleikkauspäivä 7.2.2024.)

Juuri ennen joululomaa 2023 tuli soitto vatsatautien poliklinikalta ja sain tietää leikkauspäivän sekä ENE:n (erittäin vähäenerginen dietti) aloituspäivän. Se oli paras joululahja vuosiin. Tammikuussa 2024 pudotin enen aikan 9,4 kg. Paino leikkauspäivänä oli 144 kg. Muistan yhä sen tyyneyden, joka valtasi mieleni, kun odotin edellissä kuvassa olevat vaatteet ylläni leikkaussaliin pääsyä. Mieli oli rauhallinen. Mikään ei pelottanut. Luotin täysin siihen, että olin hyvissä käsissä. Tiedostin sen, että matka siihen pisteeseen on ollut pitkä, lähes elinikäinen. Leikkauksen jälkeen minulle alkaisi uusi elämä. 

Kaikki meni leikkauksessa hyvin ja pääsin seuraavana päivänä kotiin. Sairausloma oli kaksi viikkoa, mutta olin jo seuraavalla viikolla yhdessä työpalaverissa, jota en halunnut jättää väliin. En kärsinyt suuremmista kivuista ja ruokailu sujui hyvin ohjeiden mukaan. Ainoastaan yhden kerran oksensin, kun sorruin liian lähellä leikkausta syömään laskiaispullan, joka oli ennen suurta herkkuani. Haavoissa oli itsestään sulavat tikit ja ne paranivat hyvin. 

(Tallinna 24.12.2024)

Paino tippui pikkuhiljaa. Kepeistä en päässyt eroon, koska oikean lonkan nivelrikko oli niin vaikea, että en pystynyt kävelemään ilman keppejä. Syksyllä 2024 kävin yksityisellä ortopedillä, mutta hän ei suostunut tekemään lähetettä lonkkaleikkausarviointiin. Hän oli sitä mieltä, että olin edelleen liian lihava ja että pahimmassa tapauksessa joutuisin pyörätuoliin, jos leikkaus epäonnistuisi tai tulisi tulehduksia. Syksy 2024 oli muutenkin rankka. Esihenkilö oli vaihtunut keväällä ja uuden esihenkilön kanssa meni tikut ristiin sen suhteen, miten työtäni pitäisi tehdä. Olin kehittänyt vuosien mittaan hyvän mallin, mutta kun työni siirtyi sosiaalihuollosta terveydenhuollon puolelle hyvionvointialueuudistuksen myötä, terveydenhuollon puolella oli eriävä näkemys asioista.

Olin silloin lähellä työuupumusta ja mietin jopa sairauslomalle hakeutumista työuupumuksen vuoksi. Tein kuitenkin sen ratkaisun, että pyysin siirtoa takaisin sosiaalihuollon puolelle, koska ammattini oli sosionomi. Sain siirron maaliskuusta 2025, kun ammattitaitoni sekä persoonani tunteva esihenkilö nappasi minut tiimiinsä. Tämä pelasti minut työssä uupumiselta. Toukokuussa 2025 kävin työterveyslääkärillä ja hän teki lähetteen ortopedille lonkkaleikkauserviointiin. 

(1.3.2025 Kuopio)

Kesäkuussa 2025 sain myönteisen päätöksen lonkkaleikkauksesta ja leikkaus toteutui lokakuussa 2025. Sain tiputettua painoa vielä kesän aikana vajaat 10 kg. Sairausloma leikkauksen jälkeen oli neljä viikkoa. Palasin töihin enää yhden kepin kanssa. Lonkan ja leikatun jalan polven kivut jäivät leikkauspöydälle. Vasen polvi oireili aluksi jonkin verran, kun sen asento muuttui oikean jalan asennon korjaantumisen myötä, mutta sen kanssa pärjäsi. 

Vuodenvaihde toi elämääni uusia tuulia. Kun minut pelastettiin takaisin sosiaalihuoltoon, silloinen esihenkilö oli ajatellut minua uuteen työtehtävään, joka alkoi tämän vuoden tammikuussa loppiaisen jälkeen. Meitä tehtävään valittuja oli kuuden henkilön tiimi ja saimme ennen joulua todella tehokkaan ja intensiivisen perehdytysviikon. Pidin lomaa loppuvuodesta kaksi viikkoa ja loppiaisen jalkeen aloitin uudessa työtehtävässä. Tämä muutos tiesi myös vuosia jatkuneiden pitkien työmatkojan päättymistä, sillä työmatkaa minulla oli enää 2,5 km.

(Joululomalla Kolilla 2025.)

Huhtikuussa aloitin kolmiosaisen Kiila-kuntoutuksen Härmän kuntokeskuksessa. Päätin, että kun menen sinne, kävelykeppi jää autoon. Kävin kuntoutuksen aikana yli 10 vuoden tauon jälkeen sauvakävelemässä ja kuntosalilla. Sain tästä ensimmäisestä kuntoutusviikosta niin paljon intoa, että hain Prismasta kävelysauvat ja tein vuoden määräaikaisen sopimuksen kuntosalille. Viime viikolla kävin parin kilometrin kävelylenkillä ja tällä viikolla ensimmäisen kerran salilla. Mieltä lämmitti, kun törmäsin siellä 10 v. sitten minulla olleeseen personal traineriin, joka tsemppasi kovasti, kun sanoin, että 10 v. tähän paluuseen kesti ja muitakin kuulumisiani. Olin siihen aikaan varmaan hänen isokokoisin valmennettavansa, noin 50 kg painavampi kuin nyt.

(Gotlannissa huhtikuussa 2026.)

Kuntoutusviikon jälkeen menimme puolisoni kanssa vajaan viikon lomalle Gotlantiin. Se oli yhteinen monen vuoden haave. Keppien kanssa en sinne halunnut lähteä. Sää suosi koko viikon ja eniten nautin siitä, että pääsin kävelemään. Se on iso asia monen vuoden liikuntarajoitteisuuden jälkeen. 

Tämä on ollut minun matkani. Ei mikään sankari- tai menestystarina, mutta ihan omannäköiseni polku, jota olen kulkenut päästäkseni tähän pisteeseen. Suurin muutos on kuitnekin tapahtunut pään sisällä. Jos ennen elin syödäkseni, nyt syön elääkseni. Ruoan merkitys on asettunut oikealle kohdalleen. Se on elämälle välttämätön asia, mutta ei enää keino purkaa pahaa oloa tai lohduttaa itseään. Vastustamattomia mielitekoja ei enää tule. Annokse ovat pienempiä. Herkkuja syön maltillisesti. Suklaa ei enää ole maailman tärkein asia. Ja vaikka olisi minkälaisia juhlia, itseään ei ole enää pakko ahtaa niin täyteen, että tulee huono olo. 

Tämä ei tarkoita sitä, että elämä olisi ongelmatonta. Saatan edelleen masentua tai ahdistua. Vanhenen koko ajan ja se on tuonut uusia pelkoja elämään liittyen läheisien menettämiseen tai omaan tervydentilaan. Elämässä on edelleen tiettyjä asioita, joihin pitää kiinnittää huomiota, että mikään elämän osa-alue ei lähde väärään suuntaan.Tavoitteena on edlleen saada painosta pois ajan kanssa 20 kg. Laihdutusleikkaus ja laihtuminen ei ole oikotie onneen, mutta omalla kohdallani ne ovat mahdollistaneet paljon sellaisia asioita, jotka eivät ilman niitä olisi olleet mahdollisia. Matka jatkuu. 

Koli 25.12.2025

Jos ei oteta lukuun omia pään sisäisiä ahdistuksia ja traumoja, niin täytyy sanoa, että elämä on yli - 60 kg kevyempänä aika mukavaa. Uuden lonkan kanssa on kävelty jo reilut 2 kk ja sisällä kävely sujuu luontevasti jo ilman keppiä. Toinen keppi jäi pois jo sairausloman loputtua marraskuussa. Kauppareissuille ja rappusiin olen vielä ottanut toisen kepin mukaan. Leikatun lonkan puoleinen polvi on kivuton, mutta toinen polvi muistuttaa välillä omasta nivelrikostaan. Olisihan se jo luksusta, jos kaikki vaivat olisivat jääneet leikkauspöydälle!

Mielenkiintoisinta tässä laihdutusleikkauksen (2 / 2024) jälkeisessä prosessissa on ollut persoonallisuuden muutos suhteessa ruokaan ja syömiseen. Ennen elin syödäkseni, nyt syön elääkseni. Moni ruoka, joka oli ennen intohimoni ja unelmien täyttymys, on menettänyt merkityksensä. Entisenä suklaa-addiktina huvitti se, että olimme viikon lomareissulla Kolilla ja sinne ostamani muutamat suklaarasiat palasivat lähes koskemattomina kotiin. Muutaman konvehdin söin, mutta loput palasivat kotiin koskemattomina. 

Jouluruokia (laatikoita ja kinkkua) söimme kolmena päivänä, mutta laatikoiden loput piti heittää pois, kun ei enää maistunut. 1,5 kg kinkku syötiin pääasiassa minun toimesta. Haasteena itselläni onkin oppia ostamaan vähemmän ruokaa, että sitä ei tarvitsisi heittää menemään. Siitä tulee aina huono omatunto, kun tietää, että kaikilla ei ole sitäkään vähää. Kaupassa sokaistuu vielä joskus ostamaan enemmän kuin mitä loppujen lopuksi syö. Tämän asian tasapainottamisessa on haastetta alkaneelle vuodelle.

Moni ruoka ei enää maistu niin kuin ennen. Tai sitten ruoan merkitys on pienentynyt. Monesti pitää oikein miettiä, mitä tekisi mieli, kun ruokahalua ei ole niin kuin ennen. Eikä myöskään nälän tunnetta. Silti en kaipaa entiseen, jolloin kaikki maistui ja liiankin kanssa ähkyyn asti. Nyt kroppa kertoo huonona olona, jos olen syönyt liikaa tai liian hiilihydraattipitoista ruokaa. Ennen join maitoa tosi paljon. Nyt sitä ei mene kuin kahviin tai teehen. Leivästä tykkäsin myös. Monesti leivästä tulee vähän huono olo. Kasviksia, marjoja, hedelmiä ja kuituja pitäisi lisätä, sen tiedän. 

Välipäivinä piti käydä vaateostoksilla suosikkikaupassa (Ylistaron Halpa-Aitta / Fiini Fröökynä). Mieluisia yläosia en löytänyt, mutta mukaan tarttui kolmet farkut ja kahdet rintsikat. Yllätys oli melkoinen, kun kaikista kolmesta farkusta, joita sovitin, koko 48 tuntui heti sopoivalta. Ennen suosin kuminauhavyötäröisiä housuja, koska mahduin niihin. Enää en halunnut niitä, koska joustavia ja kivan tuntuisia farkkujakin löytyi. Parit rintsikatkin piti ostaa, koska vanhat ovat käyneet turhan väljiksi. Pulleat purjeet ovat kutistuneet, mutta eipä tuo juurikaan haittaa, koska tällä ikää ei enää kuppikoolla ole niin paljon merkitystä kuin nuorempana. 

Vaikka ulkoinen olemus on muuttunut, sisäinen muutos on paljon merkittävämpi. Ainoa negatiivinen asia, minkä olen laihdutusleikkauksen jälkeen huomannut, on lääkkeiden imeytyminen. Allergialääkityksen annostus on nostettu nelinkertaiseksi ja epäilen, että kaikki muutkaan lääkkeet eivät imeydy yhtä hyvin. Verenpainelääkityksen sain lopettaa marraskuussa lonkkaleikkauksen jälkeen, koska verenpaineet alkoivat olla liian alhaisia ja minulla oli huimausta / pyörtymisiä. 

Psyykkisen tasapainon kun vielä saisi kohdalleen, niin kaikki olisi hyvin. Masennus- ja ahdistustaipumus kulkee mukana kuin varjo. Pärjään silti näiden kanssa. Nousen joka aamu sängystä ja työpöivinä hoidan hommani. En jää sänkyyn makaamaan tai laiminlyö esim. henkilökohtaista hygieniaa. Eniten nämä näkyvät ehkä siinä, että kotona on sekasotlku ja kaaos. Roskat viedään, tiskit tiskataan ja pyykit pestään, mutta 2 v. sitten tapahtuneen muuton jäljiltä on vielä laatikoita läpikäymättä. Niiden selvittäminen edistyy hitaasti. Ja siivouksessakin olisi parantamisen varaa. Mutta tekevätkö nämä seikat minusta huonomman ihmisen? 

Työssäni olen nähnyt asuntoja, joissa lattiaa ei näy roskien alta tai tavaraa on lattiasta kattoon. Olen myös joskus siivonnut jääkaappia, jossa ruoan seassa on matoja, jotka valuvat jääkaapista lattialle. Että siinä mielessä meikäläisen kaaos on aika pientä.... Tai ainakin sillä lohdutan itseäni. Olisihan se ihanaa olla täydellinen ihminen, jolla on kaikki hommat hanskassa. Mutta niitä täydellisiä ihmisiä taitaa olla aika harvassa? Jokaisella on se oma heikko kohtansa. Toisilla se on ulkoinen ja ulospäin näkyvä, toisilla enemmänkin omaan luonteeseen ja sen vaikeuteen liittyvä. 

Uudenvuodenlupauksia en tee. Painon suhteen tavoitteena on tiputtaa ajan kanssa vielä noin 20 kg. Liikuntaa haluan lisätä eli jatkaa uimista ja ottaa mukaan jossain vaiheessa kuntosalinkin. En kuitenkaan halua tehdä liikunnasta itselleni pakkomiellettä vaan lisätä sitä pikkuhiljaa oman jaksamisen mukaan. Ensi kesänä toivon voivani pyöräillä pitkästä aikaa monen vuoden tauon jälkeen. 

Uusi työ ja uudet haasteet odottavat tulevalla viikolla. Toivon voivani täyttää minulle asetetut odotukset ja jaksavani vielä neljä edessä olevaa työvuotta ennen vanhuuseläkeikää. Aika näyttää, mutta parhaani haluan tehdä. 

Kuva Pixapay

Viime päivitykseni jälkeen on tapahtunut paljon. Lonkkaleikkaus on nyt tehty ja toipuminen sujui sairausloman aikana hyvin. Monta mutkaa oli matkassa, mutta en jaksa niistä nyt toistamiseen kertoa, Voit lukea niistä toisen blogini 4.11 tekemästäni postauksesta. 

Olen nyt palannut töihin viikko sitten. Liikkuminen sujuu yhden kepin avulla, myös ulkona. En ole vielä uskaltanut jättää keppiä kokonaan pois, koska rappusissa kulku on edelleen hankalaa polvien nivelrikon vuoksi. Kotona pystyn osittain liikkumaan jo ilman keppiä hetkittäin. Tuntuu tosi huikealta, kun lonkassa ei ole enää kipuja. Peruskunto ei ole kyllä kovin hyvä. Uimisestakin on ollut nyt pakollinen tauko, mutta ajatuksissa on aloittaa intensiivinen liikunta vuodenvaihteen jälkeen. 

Paino on tippunut hiukan sairausloman aikana. Kokonaisuudessaan - 60 kg maksimipainosta 7 / 2022 on hävinnyt. Vaatekoko on pienentynyt ja ennen leikkausta vein vaatekeräykseen useamman paperikassillisen isoikisi jääneitä vaatteita. Päätin, että en ala niitä pienentämään. Sen verran ison urakan olen tehnyt, että ansaitsen ostaa uusia vaatteita, jos vanhat käy isoiksi. 

Oikeastaan vasta nyt alkaan pikkuhiljaa ymmärtämään, että en ole enää se porukan isoin ja lihavin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että 20 - 30 kg haluan vielä saada painostani pois. Mutta mitään kiirettä siihen ei ole. Pikkuhiljaa, kilo kilolta. Tärkeämpää on kunnon kohentuminen, mikä on ensi vuoden tavoite nro 1. Uimista, kuntosalia ja kesällä pyöräilyä. 

Flimmeriasia on vielä kesken. Odotan kardiologian polilta yhteydenottoa. Huimaukset ovat vähentyneet, kun jätin kk sitten verenpainelääkityksen kokonaan pois. Yläpaine on ollut edelleen toisinaan alle 100, mutta pulssi on rauhoittunut. Olin sairausloman ajan kokonaan ilman alkoholia ja jatkossakin pysyttelen hyvin vähäisissä määrissä, koska alkoholi voi pahentaa flimmeriä. 

Olen nyt vielä kaksi viikkoa nykyisellä työpisteelläni. Kolmen viikon päästä meillä on uuden työtiimin kanssa ryhmäytymisviikko. Jouluviikolla lomautuspäivillä ja välipäivät vuosilomalla. Loppiaisen jälkeen aloitan uudessa työtehtävässä. Hallinnollisesti pysyn entisessa työtiimissä ja esihenkilö ei onneksi enää vaihdu. Olen edelleen niin kiitollinen siitä, että pääsin takaisin sosiaalihuollon puolelle. Täällä minulla on sellainen olo, että osaamistani ja ammattitaitoani arvostetaan. Ja vaikka en ole aina se helpoin alainen, esihenkilöt ovat olleet minua kohtaan hyvin ammattitaitoisia ja reiluja. Enää en ole ns. mustalla listalla sen vuoksi, että olen ollut eri mieltä siitä, miten palveluja asiakkaille pitäisi tuottaa hyvinvointialueella. 

Odotan vuodelta 2026 aika paljon. Tasapainoista ja kolleegiallista työilmapiiriä. Terveyttä ja kunnon kohentumista. Sitä, että pysyn hengissä. Mutta ennenkaikkea sitä, että pystyn jättämään kaikki ikäviä ajatuksia herättävät asiat ja ihmiset taakseni. Heidän totuutensa ei ole minun totuuteni. Kun olen rehellinen itselleni ja muille ihmisille, enempää ei minulta voi vaatia. En myöskään pysty korjaamaan kaikkia maailman epäkohtia. Tämänkin hyväksyminen on yksi askel kohti henkilökohtaista mielenrauhaa. Jos joku vihaa minua mielipiteideni vuoksi, se on hänen ongelmansa - ei minun. Työnantajalle ilmoitusten tehtailu minun mielipiteistäni kertoo enemmän ilmoituksen tekijöiden omasta epävarmuudesta kuin siitä, että olisin epälojaali työnantajaa kohtaan. Työnantaja on hyvinvointialue - ei yksittäiset palvelualueet. Kritiikin vastaanottaminen on myös yksi työelämätaito.Kaikki eivät kritiikkiä pysty ottamaan vastaan ilman, että hyökkäävät sen jälkeen kritiikin antajaa kohtaan.

Tulevassa työssäni haluan tehdä parhaani. Haluan olla edelleen helposti lähestyttävä ja ottaa kunkin asiakkaan vastaan siten, että hän kokee tulevansa kuulluksi - riippumatta siitä, mitä esim. hakemuksen lopputulos on. Jokainen meistä haluaa tulla omassa asiassaan kuulluksi. Kielteisenkin päätöksen voi esittää niin monella tavalla - empaattisesti tai tylysti. Minulla on jäljellä aktiisita työelämää 4 v, ellei työeläkeikää nosteta. Haluan tehdä työni hyvin, kuunnella asiakasta ja tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä. Olla ihmisenä ihmiselle.

Kuva: Pixapy

Tämä viikko on ollut monella tapaa toiveikas, hämmentävä ja aiheuttanut myös pelkoa. Alkuviikosta oli kehityskeskustelu uuden esimiehen kanssa. Se johti siihen, että täytin hakupaperit työnantajan ensi vuoden puolella Kelan kanssa järjestämään Kiila-kuntoutukseen. Minulla on ensimmäiseen mahdolliseen vanhuuseläkkeelle jäämisajankohtaan aikaa 4 v ja 3 kk. Tunnistan ja tunnustan, että työssä jaksaminen on välillä koetuksella. En ole varmaan vieläkään täysin toipunut siitä, että jouduin puoli vuotta sitten jättämään työn, joka oli minulle rakasta ja merkityksellistä. Työnantaja ei vaihtunut, mutta siirtopyyntö oli pakko tehdä, koska työn sisältö muuttui niin radikaalisti, että en enää jaksanut niitä muutoksia. 

Sain kesäkuulla ortopedilta myönteisen päätöksen lonkkaleikkausjonoon hyväksymisestä. Suunnittlimme mieheni kanssa pientä lomapätkää lokakuun lopulle. Intuitio kehotti varmistamaan leikkausjononhoitajalta, että mitään ei olisi suunnitteilla sille ajankohdalle. Onneksi soitin, koska juuri sille viikolle oli suunniteltu lonkkaleikkausta. Sain ajan labroihin ja sydänfilmiin, jossa kävin eilen omalla ajalla etäpäivän sisällä. Sydänfilmissä hoitaja totesi, että minulla on flimmeri (eteisvärinä). Ihmettelin, että mitä, ei sellaista ole koskaan todettu. Hoitaja printtasi EKG-käyrän ja kehotti menemään terveyskeskuksen luukulle, jossa sitten ihmeteltiin, että miksi minut sinne oli lähetetty. Lopputulema oli se, että he pyytävät lääkäriä katsomaan käyrää ensi viikolla tiimillä ja sieltä sitten hoitaja soittaa, että mitä jatkossa.

Tulin hyvin hämmentyneenä kotiin, mielessä lukuisia kysymyksiä. Mitä tämä tarkoittaa, vaikuttaako tämä leikkauksen toteutumiseen, mitä nyt tapahtuu. Googletin flimmerin oireita, eikä mikään tuntunut oikein täsmäävän. Ainoa oli ehkä se, että joskus tuntuu, että sydän hakkaa tai "lepattaa". Tällainen tunne on ollut joskus syömisen jälkeen ja olen mieltänyt sen liittyvän laihdutusleikkauksen jälkeisiin oireisiin, esim. liian hiilöihydraattipitoiseen ruokaan. Olo oli koko illan kuin "puulla päähän lyöty",

Tänään kävimme etsimässä miehelleni ja minulle talvitakkia - vanha, kun on jäänyt suureksi. Löysin pakkaskelien talvitakin - ja myös toisen, vähän lämpimämpien säiden takin, joka oli pakko ostaa. Ensimmäisen kerran koin peiliin katsoessani sen monelle laihtumisen jälkeen tutun ilmiön - ihmettelin, että olenko tuo oikeasti minä. Ensimmäisen kerran näytin normaalikokoiselta. Kokeilin paria muutakin arkivaatetta ja sain hakea sovituksen jälkeen rekistä pienemmän koon. Kun ennen koko 56 / 58 juuri ja juuri mahtui niin nyt meni jostain mallista M tai L-koko tai 48 / 50. Olen ollut vähän laiska ostamaan uusia vaatteita, kun olen ajatellut, että pidän ne nykyiset - vaikka vähän isoiksi jääneet - loppuun. Toki tuossa nurkassa odottaa kolme kassillista isoiksi jääneitä SPR:le viemistä ja osa on myyty jo kirpparilla. 

Tiedän, että olen jo tehnyt ison työn itseni kanssa. Vajaat 2 kk sitten sain aikaiseksi hommata ns. erityisryhmien liikuntakortin ja siitä asti olen käynyt 1-2 x viikossa uimassa, tätä viikkoa lukuunottamatta. Uin kerralla 750 m - 1 km sen mukaan, miten jaksan ja mitä polvi siitä tykkää. Joskus ns. parempi polvi kipeytyy. Liikuntaa on tarkoitus lisätä lonkkaleikkauksen ja siitä toipumisen jälkeen sen mukaan, mitä nivelet kestää. Nyt on mielessä tietysti se, että vaikuttaako tuo flimmeri leikkaussuunnitelmiin. Leikkaus tehdään selkäydinpuudutuksessa, joten nukutusta ei tehdä, Toinen pelko on se, että mitä leikkauksen jälkeen - jos lonkka tulee kuntoon, alkavotko sitten polvet pettää. Ja jos lääkäri toteaa flimmerin, mitä elämäntapamuutoksia sen hoitaminen vielä edellyttää.

Pakostakin se oma kuolevaisuus tulee yhä useammin mieleen, kun vuosia karttuu. Toisaalta mielessä on pelko pitkästä iästä - entä sitten, jos elän vanhaksi ja jään yksin - kuka minusta sitten välittää ja pitää huolen. Turvattomuuden pelko ei kohdistu niinkään sotaan ja ulkoisiin asioihin vaan totaaliseen yksin jäämiseen ja yksinäisyyteen. Ystäviä on, mutta kaikilla on oma elämänsä ja omat murheensa. Juttelin yhden ystäväni kanssa tällä viikolla ja sanoin, että jos kuolisin äkillisesti, sitä ei kannattaisi surra niin paljon, koska se olisi armollinen kuolema siihen verrattuna, että eläisi vuosia hoitolaitoksessa esim. halvaantuneena tai dementoituneena. 

Ihmiset eivät puhu näistä asioista, koska ne ovat pelottavia. Moni haluaa vain elää miettimättä huomista. Mutta kun ikää tulee, nämä ajatukset ovat väistämättömiä - ellei sitten halua tukahduttaa niitä päihteillä tai kaikella hömpällä ja "elää kuin viimeistä päivää". Tällä hetkellä omat ajatukset ovat lähitulevaisuudessa ja siinä, toteutuuko lonkkaleikkaus suunnitelmien mukaisesti. Myös flimmeri-diagnoosin mahdollinen saaminen mietityttää. Lähipäivät ja viikot ovat täynnä toivoa, hämmennystä ja pelkoa. 

Porin Yyteri 21.6.2025. 

Takanani on yksi elämäni rankimmista vuosista. Ylivelkaantuminen ja päätös oman asunnon myymisestä ei ollut psyykkisesti mitään siihen kriisiin verrattuna, jonka kävin läpi, kun jouduin tekemmään päätöksen rakastamani työn jättämisestä ja työnantajalle tekemästäni pyynnöstä siirrosta toisiin tehtäviin. Nyt olen ollut uusissa työtehtävissä 4 kk ja tällä hetkellä todellakin ansaitulla kesälomalla. Lämmin kiitos on paikallaan uusille esimiehille ja työtiimille, jotka ovat ottaneet traumatisoituneen työikänsä viimeisiä vuosia tekevän työntekijän hienosti vastaan. Enää minun ei tarvitse tuntea olevani täysin yksin ja ilman tukea työtehtävissäni. 

Työelämässä kokemani asiat ovat myös vaikuttaneet siihen, että painonpudotus on ollut pitkään jumissa. Kiloja ei ole tullut takaisin, mutta ei myöskään tippunut. Paitsi nyt, jolloin voin iloita siitä, että - 50 kg rajapyykki on ylitetty ensimmäisen lomaviikon jälkeen. Pontta asiaan on antanut se, kun kävin työterveyslääkärillä toukokuussa ja hän teki lähetteen erikoissairaanhoitoon lonkkaleikkausarvioon. Iso yllätys oli se, että muutaman viikon päästä ortopedian poliklinikalta soitettiin ja kutsuttiin röntgeniin ja ortopedin arvioon, jossa olin kesäkuun puolessavälissä. Ortopedi totesi, että rusto on täysin kulunut ja muuta ei ole tehtävissä kuin tekonivelleikkaus. Olin todella yllättynyt, koska viime syksynä yksityinen ortopedi ei edes suostunut tekemään lähetettä jäljellä olevan ylipainon vuoksi. 

Pääsy lonkkaleikkausjonoon on itselleni niin suuri asia, että haluan nyt tehdä kaikkeni leikkauksen onnistumisen ja siitä toipumisen eteen. Leikkaus on syksyllä / talvella / keväällä - riippuen jonon liikkumisesta. Leikkaus ja uusi lonkkanivel antaa minulle uuden elämän toisen kerran. Laihdutusleikkaus 2/2024 antoi sen ensimmäisen kerran. Kolme vuotta keppien kanssa ei ole merkinnyt vain liikkumisen esteellisyyttä. Se on myös latistanut persoonaani. En ole aina voinut olla täysin oma itseni ja osallistua kaikkeen niin kuin olisin halunnut. Lisäksi työkriisi, ikäkriisi ja elämässa tapahtuneet äkilliset kriisit (puolison vanhimman lapsen äkillinen kuolema) ovat vieneet voimavaroja. 

Nyt, kun tulevaisuudessa on toivoa, se motivoi tehostamaan painonpudotusta. Mitä enemmän saan painoa pois ennen leikkausta, sitä paremmat mahdollisuudet se antaa leikkauksen onnistumiseen ja siitä toipumiseen. Myös liikunnan lisäämisellä on merkitystä. Tarkoitus on hankkia entinen erityisryhmien liikuntakortti, joka oikeuttaa uimahallin ja kuntosalin käyttöön vuosimaksulla, kunhan oman paikkakunnan uimahalli taas aukeaa, Uiminen on omalla kohdallani mieluisin - ja kivuttomin - liikuntamuoto. Myös sali ja kuntopyöräily sopii. Olen arkaillut uimaan menoa, kun en ole luottanut pystyssä pysymiseen kepin kanssa. Lomalla, kun käytiin kylpylässä, huomasin, että tasapaino painon putoamisen myötä on parantunut eikä minun tarvitse pelätä liukastumista, kunhan liikun rauhallisesti kepin kanssa. 

Psyykkinen ylipääsy omien rajoittavien ajatusmallien ja kynnysten oli on oleellista tässä prosessissa. Neljän seinän sisälle on helppo jäädä ja passivoitua vedoten omiin rajoituksiin. Samalla osa elämästä voi jäädä elämättä. Kun hyväksyy sen, että masennus ja ahdistus on osa omaa elämää, voi niiden kanssa pärjätä paremmin. Masennus ja ahdistus eivät tee minusta huonompaa / heikompaa ihmistä. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Ne tulevat ja menevät, mutta eivät vie minua kokonaan, koska tiedän niiden olevan ohimeneviä tuntemuksia. 

Jos oikein jumittaa, lukeminen on yksi keino torjua edellamainittuja. Hyvä leffa tai sarja on toinen, vaikka monet parjaavatkin tv:n katselua. Blogin kirjoittaminen on kolmas (tänään se ei ole kirjoittamisen syy). Ystävien tapaaminen, ihmisten ilmoille lähteminen, liikunta. Keinoja on monia. Pääasia on se, että keskittyy johonkin muuhun kuin masentaviin / ahdistaviin ajatuksiin. Apua voi myös hakea ammattilaisilta. Muutamassa elämänvaiheessa olen näin tehnytkin, mutta tänä päivänä tuntuu, että paras apu on oma apu. Kun on käynyt läpi niin monta kriisiä elämänsä aikan, tuntuu, että ammattilaisilla ei välttämättä ole mitään uutta annettavaa. Tämäkin voi olla virheellinen ajajtusmalli. 

En toivo tulevaisuudelta mitään ihmeellistä Vain tavallista elämää. Perusterveyttä, liikkumiskykyä, tasapainoista työelämää ja mahdollisimman paljon jäljellä olevaa aikaa rakkaani kanssa. Sellaisia asioita, jotka ovat monelle itsestäänselvyyksiä.