(Kuvakaappaus netistä)

Vapaapäivänä olisi ihan kiva nukkua vähän pidempään, mutta aina se ei onnistu. Ei varsinkaan nyt, kun en ole vielä kunnolla toipunut eilisestä koettelemuksesta. Suuruusluokaltaan tämä ei ole mikään iso juttu, mutta se sai minut eilen melkein menettämään hermoni ja sivistyneen käyttäytymisen julkisesti. Kotona sitten räjähdinkin isännälle myöhemmin pikkuasiasta ja siitä seurasi sellainen kilpahuuto, että saa taas hetken hävetä, jos seinänaapurit tulevat pihalla vastaan. 

Kun heinäkuussa lähti ensimmäinen lähete lääkäriltä keskussairaalaan lihavuusleikkauspolulle, sieltä tulleessa vastauksessa asetettiin ehdoksi pudottaa 5 % painosta, jotta leikkauspolku voisi alkaa. Ehtona oli myös uusi punnitus samalla vaa´alla. Pelasin varman päälle ja pudotin enemmän ennenkuin varasin ajan uudelle käynnille, joka oli eilen työpäivän jälkeen. Lääkärin ajat olivat myöhässä, mutta ei minulla ollut mihinkään kiire. Naishoitaja toisesta huoneesta huikkasi tulemaan siinä odoellessa valmiiksi punnitukseen.

Huone oli jonkinlainen operaatiohuone ja siellä oli useampi hoitaja eri työpisteillä. Lattialla oli kaksi tavallista vaakaa vierekkäin. Kumpikaan ei näyttänyt ns. tutulta eli siltä, jolla minut oli punnittu aiemmin kahdella eri kerralla. Sanoin tästä ja minulle vastattiin, että muita vaakoja heilla ei ole. Sanoin, että noiden kapasiteetti ei riitä ja mieshoitaja käski vain nousemaan vaa´alle. Erroriahan se odotettavasti herjasi. Sitten tämä mieshoitaja kehotti nousemaan vaa´oille niin, että toinen jalka oli toisella ja toinen toisella vaa´alla!

Tässä vaiheessa ajattelin, että "ei voi olla totta", mutta tottelin. Mies teki laskelmia paperille ja sanoi päättelemänsä painon - joka oli melkein 10 kg enemmän kuin kotona otettu. Sanoin painokkaasti, että "ei pidä paikkaansa". Tässä vaiheessa meinasin jo menettää malttini. Sanoin, että heillä on kapasiteeltaan riittävä vaaka, koska minut on punnittu sillä 8.7 ja 31.8 ja vielä molemmilla kerroilla sama hoitaja on sen lääkärin huoneeseen kiikuttanut. Sanoin, että jos sitä ei löydy, minun on turha mennä lääkärillekään ja että menen sitten sellaiseen paikkaan, jossa minut pystytään punnitsemaan. Kuvasin ko. hoitajaa, jolloin minut huoneeseen kutsunut nuori ystävällinen naishoitaja tunnisti ko. hoitajan ja sanoi, että hän soittaa tälle. Onneksi hoitaja tavoitettiin ja vaa´an olinpaikka selvisi. Se oli eri kerroksessa tietyn lääkärin huoneessa. 

Kun punnitus saatiin hoidettua, pyysin jo vähän anteeksi sitä, että olin niin hankala, mutta sanoin asian (sen, että oikea lukema saadaan todistettavasti ylös lähetettä varten) olevan itselleni niin tärkeä. Nuori naishoitaja ymmärsi asian ja toivotti tsemppiä projektiin. Hänelle iso kiitos, että halusi nähdä vaivaa asian selvittämiseksi, vaikka työpäivä olikin päättymässä. Sitä mieshoitajaa sen sijaan ihmettelen vieläkin. Luovat ratkaisut ovat joskus paikallaan, mutta miten joku voi tosissaan kuvitella, että punnitus voidaan tehdä jalka toisella ja toinen jalka toisella vaa´alla! Lääkäriäkin huvitti tämä ratkaisu, kun asiaa vastaanotolle päästyäni hänelle päivittelin. Häneltä sain myös hyvää palautetta painon putoamisesta ja tsemppausta viedä asia loppuun asti. 

Ei tämä nyt mikään iltapäivälehtien otsikoihin yltävä asia ole, mutta halusinpa nyt vähän avautua ja kertoa mihin kaikkeen sitä voi tässä yhteiskunnassa joutua, kun ei ole edes standardiläski, jolle riittää standardivaaka!