(Kuva keventäjät.fi)

Syömisriippuvuudessa ja alkoholismissa on se ero, että ilman alkoholia voi elää, mutta ei ilman ruokaa. On myös valtava ero siinä, kamppaileeko muutaman ylimääräisen kilon kanssa, jotka saa pois pienillä ruokavaliomuutoksilla ja liikuntaa lisäämällä vai kantaako kropassaan kymmeniä liikakiloja ja liittyykö syömiseen tiiviisti myös tunnepuoli.

Olen aina ollut tunnesyöppö, kun puhutaan niistä kymmenistä kiloista, joita olen koko elämäni mukanani kantanut. Sairaalloisesta lihavuudesta on tullut osa identiteettiäni hyvässä ja pahassa. Siinä mielessä olen tottunut itseeni ja kiloihini, että en juurikaan enää kiinnitä huomiota siihen, jos ihmiset tuijottavat. Terveydenhoitohenkilöstölle olen se, jonka epikriisit aloitetaan sanoilla "Vastaanotolle tulee sairaalloisen obeesi nainen", vaikka hakisin reseptiä keuhkoputkentulehdukseen.

Minua pidetään rohkeana, kun en ole juurikaan antanut painon tuottaman häpeän estää itseäni elämästä. Tottakai kolminumeroinen paino rajoittaa jonkin verran elämää. On rasittavaa, kun joutuu etsimään joskus tosi kauan päälle mahtuvia vaatteita, mutta tilanne on 2000-luvulla huomattavasti parempi kuin 20 - 30 vuotta aikaisemmin mitä tulee valmistajien ja kauppojen vaatevalikoimiin.

Enemmän kuin itse paino, elämääni on vaikuttanut se pääni sisällä oleva harhaluulo, että elämän onnellisuus ja sen eri alueilla menestyminen riippuu painosta ja ulkonäöstä. Nuorempana kuvittelin, että elämä alkaa vasta sitten, kun olen laihtunut niin ja niin paljon. Tai kun olen löytänyt "sen oikean". Tai kun sitä tai tätä. Niitä oikeita ja vääriä on tullut ja mennyt kuin lampaalta papanoita, mutta paino on se, joka on pysynyt uskollisena.

Kaksi kertaa elämässäni olen ollut valmis menemään niinkin radikaaliin toimenpiteeseen kuin laihdutusleikkaukseen. Ensimmäisen kerran 90-luvulla ja toisen kerran tällä vuosikymmenellä. En väheksy sitä apua, mitä moni kaltaiseni on laihdutusleikkauksesta saanut, mutta omalla kohdallani olen kiitollinen siitä, että pupu tuli pöksyyn viime hetkillä. Omalla kohdallani se ei olisi ollut oikea ratkaisu.

Itse leikkausta en pelännyt. Pelon ja epäröinnin aiheutti se, miten pää olisi kestänyt sellaisen peruuttamattoman ja ruokailutottumuksia radikaalisti ja pysyvästi muuttavan toimenpiteen jälkeen. Myös sen tosiasian myöntäminen, että laihdutusleikkaus ja laihtuminen ei voisi muuttaa menneitä tapahtumia, sai minut perääntymään. Se, mikä on ollutta ja mennyttä, tulisi olemaan ikuisesti sitä - riippumatta siitä, miten paljon painaisin. Eilistä ei saisi laihtumalla takaisin. Enkä oikeastaan olisi edes halunnutkaan. Niin paljon paremmin asiat ovat nyt kuin esim. 10 v. sitten.

Lihavana olen elänyt, solminut parisuhteita ja eronnut. Lihavana olen opiskellut, valmistunut ammattikorkeakoulusta ja saanut kaksi ns. vakituista työpaikkaa. Lihavana olen vapautunut läheisriippuvuudesta ja tehnyt elämässäni isoja, taloudellisia ratkaisuja, kuten ostanut asunnon. Lihavana olen ollut onnellinen ja onneton, iloinen ja surullinen.

Entä terveys? Sairastumisriski? Ennenaikainen kuolema? Yhteiskunnalle aiheutettu kuluerä? Tiedän. Mutta tietääkö kukaan meistä päiviensä määrää. Tottakai omalla käyttäytymisellä, riskien ottamisella / välttämisellä ja paljon muulla on vaikutusta asioihin ja elämän pituuteen. Aina on kuitenkin olemassa se hallitsematon tekijä, johon emme voi vaikuttaa.

Läheisten ihmisten menettäminen (täti, ns. ex-anoppi) syövän kautta kuolemalle on saanut minut ajattelemaan asiota toisella lailla kuin aikaisemmin. Heistä kumpikin eli terveellisesti, mutta se ei estänyt sairautta, jolle ei ollut enää mitään tehtävissä. Meillä kaikilla on aikamme täällä. Olen oppinut olemaan kiitollinen siitä, että saan vielä olla täällä.

En pidä terveyttä itsestään selvänä asiana enkä ylenkatso järkeviä elämäntapaohjeita. Kroonista allergiaa (jonka syy ei ole selvinnyt) ja oman pääni sisäistä masennustaipumusta lukuunottamatta pidän itseäni terveenä. Stressaantuneena verenpaine nousee, mutta mittauksissa verensokerin ja kolesterolin taso on ollut hyvä. Lihavuus vaikuttaa tällä hetkellä eniten fyysiseen suorituskykyyn ja töissä jaksamiseen.

Kun teen enemmän jotain fyysistä, lihakset ja nivelet kipeytyvät herkästi ja joudun turvautumaan käsikauppakipulääkkeeseen. Yhtä lailla liika paikoillaan oleminen jäykistää ja kipeyttää kroppaa. Olkapäät, lonkat ja polvet ovat heikko kohtani. Pää ja selkä on vahvempaa tekoa ja harvemmin kipeinä. Liikunta auttaa, tiedän, mutta jos on jo valmiiksi kipeä työpäivän jälkeen, ei ole oikein intoa lähteä liikkumaan vaan ensisijaisena on kipeiden paikkojen lepuuttaminen ja kivun lieveneminen.

Miksi en sitten tee asioille mitään? Kyllä minä teen. Omien voimavarojeni puitteissa. Pyrin syömään terveellisesti ja järkevästi ja rajoittamaan herkkujen määrää. Tämä onnistuu hyvin silloin, kun mieli on tasapainossa. Olen silloin virkeämpi, iloisempi ja saan enemmän aikaiseksi. Silloin kun on väsynyt, stressaantunut tai masentunut, tulee turvauduttua helpommin nopeasti saatavaan ruokaan ja enemmän herkkuihin. Valitettavasti. Tätä se on ollut ja tulee olemaan.

Tällä hetkellä on menossa ns. parempi kausi. Loma oli onnistunut ja rentouttava eikä kolea sää vaikuttanut niin paljon mielialaani kuin yleensä. Loman jälkeinen vaa´alla käynti ei ollut sellainen katastrofi kuin vuosi sitten, vaikka muutama kilo olikin tullut takaisin vuosi sitten pudotetuista. Ensimmäinen työviikko oli tiivis, mutta jaksoin silti keventää pienentämällä annoksia ja lisäämällä kasviksia ja marjoja. Yhden aterian työpäivinä korvasin ateriankorvikkeilla. Ensimmäisen viikon saldo - 2 kg. Tästä on hyvä jatkaa.