Kuva: Panthermedia

Ennen joulua sain puhelun Seinäjoen keskussairaalasta. Leikkauspäiväni olisi 7.2 ja 8.1 voisin aloittaa ene-dietin. Parempaa joululahjaa en olisi voinut saada. Joulu oli muutenkin erilainen. Olimme koko joulun kotona, uudessa kodissa. Viimeksi näin 2017. Jouluna tuli herkuteltua pitkän kaavan mukaan. Heitin tavallaan hyvästit vanhalle elämäntavalleni. Se ei tuntunut yhtään pahalta. Tiesin, että leikkauksen jälkeenkin tulen nauttimaan herkuista, mutta huomattavasti pienempinä annoksina. Jos aikaiseemin on otettu kauhalla, leikkauksen jälkeen otetaan lusikalla. Nautitaan mauista, ei määristä.

Etukäteen ajteltuna neljän viikon ene-dietti tuntui koko polun vaikeimmalta asialta. Saimme asianmukaiset ohjeet toteuttaa se VLCD-tuotteilla (+kasviset ja proteiinit) ja ruokavaliolla. Olin etukäteen päättänyt, että toteutan sen ruokavaliolla. Mutta kun tutustuin niihin ohjeisiin, päätin kokeilla VLCD-tiuotteilla, koska se vaikutti helpommalta. Ja olivathan em. tuotteet tulleet jo tutuksi syksystä 2022, kun toteutin sen 5 % pudotuksen. Korvasin niillä työpäivän ruokailut. Pelkäsin, että miten kestän ne neljä viikkoa. Pelkäsin palelua, nälkää, huonounisuutta.

Ensimmäiset päivät olivat toki haastavia, mutta huomasin heti ensimmäisellä viikolla, että nukun paremmin ja pärjään nälän kanssa. Jonkin verran palelsi, mutta lisäsin vaatetta. Join paljon vettä, joten päänsärystä en kärsinyt. Ensimmäisellä viikolla putosi nesteet ja joulukilot. Toisella viikolla vähemmän, mutta miinusta kuitenkin. Olenko noudattanut 100 prosenttisesti ohjeita. Tunnustan - 85 prosenttisesti olen noudattanut. En suostu tuntemaan itselleni sallimista parista poikkeuksesta huonoa omaatuntoa, kun ne poikkeukset eivät ole kuitenkaan olleet mitään mättöjä. Tarkoitushan on, että opetellaan uusi, kohtuullinen elämäntapa terveellisyys edellä, mutta herkutkin ovat sallittuja pienissä määrin.

Pelottaako leikkaus? Ei pelota. Luotan ammattilaisiin. Olen helpottunut, että olen nyt tässä vaiheessa, enkä vasta polun alussa. Odotan jo sairauslomaa ja toivon toipuvani nopeasti. Viimeinen puoli vuotta on ollut monoin tavoin elämässä aika kuormittavaa, että jo päänupin vuoksi paussi arjen oravanpyörästä on paikallaan. Jos jotain pelkään niin sitä, että leikkaus perutaan, kirurgi sairastuu, tulee jokin hoitohenkilökunnan lakko tms. Mutta otan senkin huomioon ja ajattelen, että jos niin käy, leikkaus vain siirtyy. ja ene jatkuu. 

No ei kaikki nyt niin ruusuisesti ole mennyt. Tällä kolmannella viikolla olen tuntenut energiani olevan aika vähissä. Työnteko on hidastunut. Pidin yhden etäpäivän sijasta kaksi, kun asiakasyhteydenotoissa on ollut hiljaisempaa. Nyt lasken jäljellä olevia päiviä leikkaukseen. Huomisen jälkeen yhdeksän. Olen niin valmis leikkaukseen ja opettemaan uudet ruokailutavat. Ruokiamäärien ja tiettyjen ruokien rajoittuneisuus ei enää ahdista. Opettelen syömään vähän ja usein. Annan elimistölle aikaa sopeutua uuteen elämäntapaan. En vahdi vaakaa ja valita, että on tippunut vain niin ja niin monta kiloa. Jokainen kadonnut kilo on askel eteenpäin kohti normaalipainoista elämää, jota en ole koskaan tosissani uskonut itseni kohdalla olevan edes mahdollista tavoitella.