Eilen illalla palasimme talvilomalta pohjoisesta. Olimme viikon Levillä. Kaksi vuotta sitten lomailimme Ylläksellä ja sillä reissulla rakastuin pohjoisen talveen. Kuten olen joskus aikaisemmin maininnutkin, lomaosakelomailu on köyhän naisen ja miehen lomailua. Pakollisia menoja ovat lomaosakeviikon vaihtomaksu, matka- ja ruokakulut. Osakehuoneistoja ja mökkejä on ympäri Suomen ja niissä on kaikki mukavuudet saunaa ja pyykkikonetta myöten. Jos saman ajan viettäisi hotellissa / vapailta markkinoilta vuokratussa mökissä ja kävisi syömässä joka päivä paikallisissa ravintoloissa, reissu tulisi maksamaan kymmenkertaisen summan. Sellaiseen ei meikäläisillä olisi varaa.

Tuntuu tietysti vähän oudolta, että pullukka, joka ei ole hiihtänyt 30 vuoteen eikä koskaan laskenut mäkeä muuta kuin pulkalla, lähtee hiihtokeskukseen lomailemaan. Matkan odotuksessa, sille lähtemisessä ja itse matkassa perillepääsyineen on kuitenkin oma viehätyksensä. Jopa kaupassakäynti, ruoanlaitto ja tiskikoneen käyttö on lomalla jotenkin eksoottisempaa kuin kotioloissa. Uudet maisemat, toista kieltä tai murretta puhuvat ihmiset, vapaus aikatauluista ja rento lomatunnelma on jotain sellaista, josta haluaa tankata voimia ja vaihtelua arkeen.

 

 

Pullukka ei voi kehuskella urheilusuorituksillaan tälläkään kertaa. En lähtenyt kokeilemaan suksia enkä mäkiä. En halunnut tuottaa sitä huvia kansalle tai aiheuttaa onnettomuutta pyörimällä mäkeä alas jonkun ihmisraukan päälle ja saada syytettä kuolemantuottamuksesta. Pienellä kävelyllä kävin ja viikon ainoana aurinkopäivänä menimme autolla Levin huipulle, josta ihailimme ja kuvasimme maisemia, jollaisia ei täällä päin näe. Isäntä kyllä kävi useampana päivänä hiihtämässä ja hiihtikin yhteensä yli 40 km, josta puolet yhdellä kertaa kiertämällä Levitunturin ympäri. Perheen kunnia oli siten pelastettu.

Minä puolestani nautin enimmäkseen mökin rauhasta, lueskelin ja katsoin tallennettuja tv-ohjelmia Watsonilta. Siis ihan sitä samaa, mitä teen kotonakin. Mutta ilman arkistressiä. Kuulostaa varmaan kamalan tylsältä teidän mielestä. Mutta kun olen saanut olla kaikessa rauhassa ja unohtaa kaikki murheet, jaksan taas huomenna jatkaa arkea ja palata töihin.

En kiellä sitä, etteikö olisi voinut olla hauskaa hiukan hiihtää tai kävellä metsissä ja tuntureilla, mutta meikäläisen painoiselle ihmiselle se olisi ollut aika vaikeaa, kun jo parin kilometrin rauhallisessa kävelyssäkin tulee hiki. Sukset olisi pitänyt varmaan teettää erikoisvahvistein tai helikopteri tilata hälytysvalmiuteen nostamaan meikäläinen jostain kallionkolosta, johon olisin pudonnut ja juuttunut.

 

 

Nyt eletään helmikuun loppupuolta. Ensi viikolla on viimeinen sovittu personal trainerin tapaaminen. Hävettää. Vuoden pimeimmät kuukaudet tukahdutti syksyllä hienosti alkaneen salitreeni-innostuksen. Vatsakin taas pömpöttää kuin kohta synnyttävällä. Vaikka ei meikäläisen massasta kyllä ulkopuoliset huomaa - + muutaman kilon muutoksia, kun olen aina ollut iso, massiivinen obeesi.

Edessä on kuitenkin kevät, joka tietää valon lisääntymistä ja mielen piristymistä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus jatkaa siitä mihin syksyllä jäi eli alkaa taas käydä säännöllisesti salilla. Nyt kun on se viime syksynä löytynyt ulkoilupukukin (jossa en tunne olevani poksahtamista vaille oleva grillimakkara) niin ehkä vihdoin viimein lumien sulamisen jälkeen saisin aloitettua sen fillaroinninkin. Näin ainakin toivon, tänään.