Aloitin tämän blogin kirjoittamisen kesällä 2013, vajaat 7 v. sitten. Seitsemän vuoden aikana 58 kirjoitettua artikkelia. Blogin alkuperäisenä tarkoituksena oli kertoa onnistuneesta painonpudotusmatkasta. Ensimmäiset postaukseni tein nimimerkillä, mutta pian halusin antaa tekstille kasvot ja tulin ulos kaapista nimen ja naaman kera. Kun nyt katson tuota ensimmäistä kirjoitusta niin aika hurjan haasteen asetin itselleni 48-vuotiaana -  "Ennen 50-vuotispäivää painostani lähtee 50 kg pois". 

50-vuotispäivät tulivat ja menivät yhtä paksuna kuin ennenkin. Painonvartijoiden pisteitä olin laskenut ja satunnaisesti salilla käynyt. Jossain vaiheessa - 10 kg:n raja oli ylitetty, mutta piankos tuo syöpöttelemällä takaisin tuli. Elämä oli yhtä kolmiokaavaa työpaikan, kodin ja kaupan välillä. Työpäivät oli selviytymistä seuraaviin vapaisiin. Töitten jälkeen olin niin väsynyt, että en jaksanut kuin ajaa kaupan kautta kotiin ja maastoutua sohvalle. 

Jossain vaiheessa innostuin uudelleen salilla käymisestä ja otin avuksi personal trainerin. Treenit meni hienosti ja sain hyvää palautetta. Omin päin salille menemisestä ei vain tahtonut tulla mitään. Pääsin PHT:n (Palkansaajien Hyvinvointi ja Terveys) järjestämälle "1. askel pysyvään muutokseen"-pilottikurssille Leppävirralle. Jotain havahtumista kurssin myötä päässäni tapahtui, kun hakeuduin vihdoin viimein uniapneatutkimuksiin, joihin menemisestä rakas avomieheni oli jo useamman vuoden aikana puhunut.  

Minulla todettiin vaikea uniapnea ja sain C-PAP-laitteen kiireellisenä 29.3.2017. Kiireellisenä siksi, että olin tuolloin 3-vuorotyössä ja työmatkaa oli 50 km / sivu. Tuona päivänä poltin askissa jäljellä olevat kolme tupakkaa. Kiitos siitä kuuluu sairaanhoitajalle, joka kertoi, että tupakoijilla laite alkaa haista tupakalta. Päätin tuolloin, että en halua tuhkakupin läpi hengittää. Ei lopettaminen helppoa ollut, mutta selvisin siitä. Parasta oli, että viikko sen jälkeen mieheni lopetti  tupakanpolton ja olemme molemmat olleet sen jälkeen savuttomina. 

Vuosi 2017 oli itselleni melkoinen kriisivuosi. Jaksaakseni työssäni tein lopulta pelkkiä yövuoroja. Työn vastapainoksi uusin järjestysmieskorttini ja kävin Rikosuhripäivystyksen vapaaehtoiskoulutuksen. Järkytys oli suuri, kun luin netistä, että kilpaileva suuryritys oli ostanut konsernin, johon työpaikkani kuului. Loppuvuodesta 2017 tilanne oli niin paha, että mietin, kumpi pettää ensin, kroppa vai pää. 

Vuoden 2018 alussa olin enemmän sairauslomalla kuin töissä. Minulla todettiin lonkassa ensimmäisen ja polvissa toisen asteen nivelrikko. Vaadittiin sairastuminen, että ymmärsin lähteä. Puolen vuoden aktiivisen työnhaun jälkeen sain äitiyslomasijaisuuden työstä, jonka tekemiseen nivelrikko ei ollut esteenä. Samana päivänä, kun sain tiedon sijaisuudesta irtisanoin itseni. Työsuhde, josta lähdin, kesti 10 päivää vaille 10 v. 

Uusi työ vuonna 2018 pelasti minut. Löysin kauan kadoksissa olleen työn ilon uudelleen. Elämä oli täyttä ja vei mukanaan. Tuona vuonna tähän blogiin kaksi postausta, viime vuonna ei yhtään. Kävijätiedoista näkyy, että silti täällä käy aina joku kurkkaamassa. Olen varmaan tuottanut pettymyksen monelle. Luuseri, joka ei laihtunut. Toisaalta, ehkä tuon lohtua kanssasisarille ja -veljille. Kaikki eivät onnistu, kaikki eivät laihdu, kaikista ei kirjoiteta lööppejä. Meistä, jotka emme saavuta huimia tuloksia, ei tehdä juttuja. Mutta me elämme silti täyttä elämää, kaikkine läskeinemme! Meillä on läheisiä, jotka rakastavat meitä, kiloistamme huolimatta. 

Siinä on syy, miksi en halua deletoida tätä blogia. Haluan uskoa siihen, että muutos on kaikesta huolimatta mahdollinen. Elämäntilanteeni on muuttunut radikaalisti. (Kerron siitä lähiaikoina toisessa blogissani.) Nyt minulla on vakituinen työpaikka, kolmas työurani aikana. Eläkeikään on 10 v. Haluan tehdä kaikkeni, että voisin työskennellä siihen asti työssä jota rakastan. Tällä hetkellä joudun käyttämään kyynärkeppiä liikkumiseni tukena, koska bursiitti (lonkan limapussin tulehdus) aiheuttaa kipua ja liikkumisvaikeuksia. Mutta haluan taistella, en halua luovuttaa! 

Painoa on saatava pois ja liikuntaa lisättävä, se on fakta. Ensimmäinen kk, - 3.3 kg. Joku saa sen pois viikossa, mutta itselleni jokainen hävitetty kilo kannustaa eteenpäin. Sain fysioterapeutilta jumppaohjeita ja aion tehdä niitä, vaikka aluksi voi kipu lisääntyä. Pakotan itseni lähiviikkoina vesiliikuntaan, että voin liikkua ilman kipuja. En jaksa mitään dieettejä, mutta kuuntelen itseäni ja syön aamupalan kotona, lounaan töissä ja kotona vielä 1-2 kertaa. En lupaa kenellekään yhtään mitään, paitsi itselleni.

Seitsemän vuotta Pullukkablogia. Raamatussa puhutaan seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta vuodesta. Olisiko nyt niin, että ne seitsemän lihavaa vuotta ovaty ohi ja olisi seitsemän laihan vuoden vuoro?